Vanhan kirjasuomen oikeinkirjoituksen piirteitä

Nykyään suomea kirjoitetaan niin, että samaa äännettä merkitään aina samalla kirjaimella ja kukin kirjain tarkoittaa aina samaa äännettä. Poikkeuksen muodostaa vain äng-äänne.

Näin ei kuitenkaan ollut silloin, kun suomea alettiin kirjoittaa, eikä vielä moneen sataan vuoteen.  Aluksi lähes kaikilla äänteillä oli useita eri merkintätapoja ja sama kirjain saattoi puolestaan merkitä eri ympäristöissä eri äänteitä.

Vielä 1700-luvulla sama sana voitiin kirjoittaa eri tavoin samassakin tekstissä. ”Yksi äänne – yksi kirjain” ‑periaate vakiintui vasta 1800-luvun lopulla.

Suomen oikeinkirjoitus 1500-luvulla

Suomen kirjakielen historia alkaa 1540-luvulta, jolloin painettiin ensimmäiset suomenkieliset kirjat: Mikael Agricolan Abckiria (1543), Rucouskiria (1544) ja Se Wsi Testamenti (1548). Suomennoksissaan Agricola otti mallia lähdekieltensä ruotsin, saksan ja latinan oikeinkirjoituksesta. Näistä kolmesta vain latinalla oli jo tuohon aikaan vakiintunut ortografia eli oikeinkirjoitus. Niinpä Agricolan ja muiden 1500-luvun kirjoittajien teoksissa on suomen äännerakenteeseen  soveltumattomia kirjoitusasuja ja paljon horjuntaa: he merkitsivät toisaalta samaa äännettä eri kirjaimin ja toisaalta samalla kirjaimella eri äänteitä.

1500-luvun oikeinkirjoituskäytäntöjen kirjavuutta mutta myös yhtäläisyyksiä havainnollistaa seuraava katkelma ehtoollisen asetussanoista (1. Kor. 11:23–24) neljänä eri versiona. Vain Agricolan versio on aikoinaan painettu, muut ovat säilyneet käsikirjoituksina.

Kursivoitu n-kirjain osoittaa kohtia, joihin 1500-luvun kirjoittaja on ajan tapaan merkinnyt n-kirjaimen asemesta poikkiviivan edeltävän vokaalin yläpuolelle. Pilkun asemesta 1500-luvulla on käytetty vinoviivaa (/), mutta lukemisen helpottamiseksi vinoviivat on tässä korvattu pilkuilla. Ylimmällä, kursivoidulla rivillä näkyy, kuinka Agricolan tekstiversio on luettu.

Lue:	Niin	sinä	yönä,	koska	hän	petettiin,	piti	hän	yhden
A	Nijn	sine	öne,	cosca	hen	petettijn,	piti	hen	yhden
U	Nijn	sine	öönä,	cosca	haen	petettin,	piti	hen	ydhen
W		Sinä	önä	iona	hän	petetti,	piti	hän
E	Nijn	sijnä	önä	iona	hen	petettihin	piti	hen	yden

Lue:	ehtoolisen,	jossa	hän	otti	leivän,
A	Ectolisen,	iossa	hen	otti	leiuen,
U	ectolisen,	iossa	hen	otti	leiuen.
W	echtolista,	josa	hän	otti	leiuen	hänen	pyhin	kässihins
E	ectollisen	cussa	hen	otti	leijffuen

Lue:	ja	annoi		opetuslastens	ja	sanoi:	"Ottakaat
A	ia	annoi		opetuslastens	ia	sanoi.	Ottacat
U	ia	annoij		opetuslastens	ia	sanoij.	Ottacat
W	ia	annoi		Opetuslapsillensa	ia	sanoi	Ottacat
E	ia	annoij	henen	opeslastens	ia	sanoij	Ottaka

Lue:	ja	syökäät,	tämä	on	minun	ruumiin,	joka	teidän
A	ia	söket,	teme	on	minun	Rumin,	ioca	teiden
U	ia	sökette,	teme	on	minun	rumin,	ioca	teiden
W	ia	sökätte,	tämä	on	minun	Rumin	joca	teidhen
E	ia	sokä	tämä	on	minun	Rumijn	ioka	teiden

Lue:	eδestän	ulosannetaan.	Se	tehkäätte	minun	muistokseni."
A	edhesten	wlosannetan,	Se	tehckette	minun	muistoxeni.
U	edesten	wlos annetan.	Sen	tehkette	minun	muistoxeni.
W	edestän	vlgosannetan,	techkätte	se	minun	muistoxenj
E	edestennä	vlwos annetahan		techkättä	minun	muistoxi

Tekstilähteet

A = Mikael Agricola 1549: Messu eli Herran Echtolinen

U = Upsalan käsikirja (käsikirjoitus 1540-luvulta)

W = Westhin koodeksi (käsikirjoitus 1540-luvulta)

E = E-teksti (käsin kirjoitettuja lisäyksiä vuonna 1557 painettuun teokseen)

Vokaalit

Vokaaleissa huomiota kiinnittää muun muassa ä- ja e-äänteiden merkinnän kirjavuus, joka on peräisin ruotsin oikeinkirjoituksesta: henen isens ~ hänen  Jsäns, teme ~ tämä, teiden edestennä. Latinasta puolestaan on lainautunut vokaaliyhtymä ae, jota yksi kirjoittajista on käyttänyt sekä e- että ä-äänteen merkkinä: haen luetaan ”hän”, mutta saen luetaan ”sen”.

Yö-diftongin merkintä on tuottanut kirjoittajille vaikeuksia, ja yönä-muodossa he ovat käyttäneet diftongin merkkinä sekä yhtä että kahta ö:tä: ööne ~ önä. Sen sijaan kirjoitusasu sokä (”syökää”) lienee vain kopioijan kirjoitusvirhe samoin kuin muoto opeslastens (po. opetuslastens).

Pitkää vokaalia on merkitty yleensä vain ensitavussa: nijn, kijtti. Tosin Agricolalta löytyy pitkä vokaali myös jälkitavusta: petettijn. 1500-luvun teksteissä jälkitavujen vokaalin merkitsemiseen on tosin voinut vaikuttaa se, että silloinen kirjakieli pohjautui vahvasti lounaismurteisiin, joissa jälkitavujen pitkät vokaalit ääntyvätkin vain puolipitkinä. Esimerkkikatkelmissa näkyy myös sellaiset muodot kuin kä(s)sihins ja petettihin, joista ovat sittemmin kehittyneet pitkävokaaliset käsiins ja petettiin.

Konsonantit

Joitakin konsonantteja on merkitty eri tavoin sen perusteella, onko seuraava äänne etu- vai takavokaali. K-äännettä on merkitty k-kirjaimella etuvokaalien edellä (kijtti, techkätte, söket) mutta c-kirjaimella takavokaalien edellä (ioca,, ottacat). Kaksoiskonsonantteja on merkitty jo varsin säännöllisesti: tehckette, annetan, iossa, Opetuslapsillensa.

Nykyteineillekin tuttu käytäntö on ks-äänneyhtymän merkitseminen x:llä, kuten sanassa muistoxeni. D-kirjaimella on merkitty δ-äännettä, joka on sittemmin kadonnut suomen kielestä melkein täydellisesti mutta jonka nykysuomalaiset tuntevat englannin kielestä (esim. sanassa this).

Suomen oikeinkirjoitus 1600- ja 1700-luvuilla

1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa julkaistiin suomeksi niin vähän kirjoja, että suomen ortografiankin kehitys oli hidasta. Nykylukijalle ehkä hankalinta silloisissa julkaisuissa on se, että jälkitavujen pitkää vokaalia merkittiin yhdellä vokaalilla.

Vasta vuonna 1642 julkaistussa koko Bibliassa eli Raamatussa oikeinkirjoitus oli huomattavasti parempaa kuin aiemmissa suomenkielisissä kirjoissa. Uuden Biblian kieliasusta vastasi Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman, joka oli nimitetty piispa Eskil Petraeuksen johtamaan raamatunsuomennoskomiteaan juuri oivallisen suomen kielen taitonsa vuoksi.

Kirjoittamisen malleina Raamattu ja kirkkokäsikirja

Tärkein ortografinen uudistus vuoden 1642 Bibliassa oli se, että kutakin kirjainta käytettiin siinä vain yhteen tehtävään, aina samaa äännettä tai äänneyhdistelmää merkitsemään. Aiemmin sekavasti merkittyjen äänneparien e–ä, i–j ja u–v merkintä eriytyi, ja k-äänteen merkinnöistä Agricolan suosima sananalkuinen q korvattiin c:llä (quin > cuin).

Jälkitavujen pitkiä vokaaleja merkittiin kuitenkin edelleen yhdellä kirjaimella, niin että lyhyet ja pitkät vokaalit sekaantuivat keskenään. Vain illatiivimuotoihin pitkä vokaali merkittiin melko usein näkyviin (cuumaan, turmeluxeen).

Niin tärkeä esikuva kuin vuoden 1642 Biblian kieli suomalaisille kirjoittajille olikin, vielä vaikuttavampi kirjoittamisen malli oli Jacobus Raumannuksen laatima Manuale Finnonicum, vuonna 1653 ilmestynyt kirkkokäsikirja, koska se oli isoa Raamattua huokeampi hankkia ja siksi laajemmin luettu. Raumannus oli toiminut myös Biblian puhtaaksikirjoittajana.

Muutoin suomen oikeinkirjoituksen kehittymistä ja vakiintumista 1600-luvun jälkipuoliskolla ja 1700-luvulla voi jälleen luonnehtia hitaaksi ja vähäiseksi. 1700-luvun alkupuolella julkaisutoimintaa vaikeuttivat suuri Pohjan sota sekä iso- ja pikkuviha.

Hävinneiden spiranttien arvoitus

Vuonna 1685 julkaistussa Sotaraamatussa, joka pienikokoisena sopi sotilaspastorien käyttöön, kieliasu oli Paimion kirkkoherran Henrik Florinuksen tarkistama. Hän palautti edellisen raamatunlaitoksen dz-merkinnän Agricolan mukaiseksi tz:ksi (medzä, idze > metzä, itze).

Nämä dz- ja tz-merkinnät vievät lukijan yhden kielihistoriallisen arvoituksen äärelle, sillä ei ole aivan varmaa, tulisiko ne lukea äänneyhtymänä ts kuten nykyisessä yleiskielessä vai soinnittomana kaksoisdentaalispiranttina ϑϑ. Soinniton dentaalispirantti lienee nykysuomalaisille tutuin englannin kielestä (esim. sanan think alussa), mutta äänne on säilynyt Rauman seudun murteessa nykyaikaan asti ja lienee 1500- ja 1600-luvuilla ollut käytössä laajemmallakin alueella.

Soinnittoman dentaalispirantin lisäksi suomen murteissa on tunnettu myös soinnillinen dentaalispirantti δ (sama äänne kuin englannin sanan this alussa) ja k-äänteen heikkoasteinen vastine soinnillinen palataalispirantti γ. Jälkimmäiseen viittaavat vuoden 1642 Bibliassa sellaiset kirjoitusasut kuin sugulle ja jalgoista.

Ilmeisesti Biblian käytäntö merkitä soinnillista dentaalispiranttia d-kirjaimella on johtanut siihen, että d-kirjain on alettu ääntääkin d:nä ja d-äänne on omaksuttu suomen yleiskieleen t:n heikkoasteiseksi vastineeksi (esim. sota : sodan). Eri murteissa tällä paikalla ovat olleet soinnillisen dentaalispirantin lisäksi r (sota : soran), l  (sota : solan) ja kato (sota : soan).

Oikeinkirjoituksella eroa uskonnollisen ja maallisen kielen välille

Seuraavat virstanpylväät suomen oikeinkirjoituksen kehityksessä ovat Mynämäen kirkkoherran Anders Lizeliuksen tarkistama neljäs raamatunpainos vuodelta 1776 sekä hänen vuosina 1775–1776 julkaisemansa ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti Suomenkieliset Tieto-Sanomat. Lizelius oli vastannut myös vuoden 1758 painoksen kieliasusta, mutta sillä kertaa kielentarkistukseen oli jäänyt kovin vähän aikaa.

Vuoden 1776 Bibliassa Lizelius luopui c:stä k-äänteen merkkinä ja alkoi käyttää k:ta nykyiseen tapaan myös takavokaalien edellä. Tämän uuden kirjoitustavan oli pannut alkuun jo edellisellä vuosikymmenellä translaattori (kääntäjä) David Gottfrid asetussuomennoksissaan. Äänneyhtymän ks merkkinä säilyi kuitenkin x. Jälkitavujen pitkän vokaalin merkinnässä Lizelius lähestyi nykykäytäntöä (paha > pahaa, tule > tulee) mutta ei vielä merkinnyt pitkää vokaalia kaikkiin muotoryhmiin eikä sanatyyppeihin vaan ainoastaan niihin, joissa oli suurin virhetulkinnan vaara.

1500-luvulta asti k-, p- ja t-äänteet oli kirjoitettu g:nä, b:nä ja d:nä, kun ne esiintyivät nasaalien m ja n tai likvidan l jäljessä. Vuoden 1776 Bibliassa Anders Lizelius noudatti edelleen tätä perinnettä ja kirjoitti siis kuinga, pahembata, kandoi, kiildäwillä. Samanaikaisessa sanomalehdessään hän kuitenkin teki toisin  ja kirjoitti modernisti kuinka, esiwanhempamme, lintuin, multaan. Myös hänen aikalaisensa tietokirjailija Christfrid Gananderin teksteissä oli usein nk, nt, mp ja  lt.