Toinen tehokas sanaston kartutuskeino on ollut suoraan yleisölle kohdistetut sana- ja asiakyselyt. Tämä sanomalehdistössä aloitettu menetelmä sai nopeasti vakiintuneet muodot, kun kyselyjä varten ruvettiin julkaisemaan erityistä tiedustelulehteä Sanastajaa ja kun oli saatu syntymään säännöllinen kirjeenvaihtosuhde kotimurteestaan kiinnostuneen ja sitä havainnoimaan pystyvän runsaan kahdentuhannen maallikon kanssa. Tähän mennessä Sanastaja on ilmestynyt 128 kertaa ja kirjeenvaihtajat ovat lähettäneet sen kyselyihin ja spontaanisti tekemiinsä havaintoihin perustuvia sanatietoja runsaasti yli neljä miljoonaa. Uutterimpien kirjeenvaihtajien kokoelmat yltävät yli kahdenkymmenentuhannen sanatiedon, ja kymmenet vastaajat ovat lähettäneet yli kymmenentuhatta sanatietoa. Näinkin on siis syntynyt useita laajoja ja tarkkoihin havaintoihin perustuvia pitäjäkohtaisia sanakokoelmia.

Vastaajakunnan panosta aineksien kartutuksessa ei voi yliarvioida. Täsmälliset tietomme sanojen ja niiden muotojen tai merkitysten levikeistä rakentuvat olennaisilta osin vastaajakunnan lähettämille tiedoille. Myös monen suppealevikkisen sanan jäljille on päästy kirjeenvaihtajien lähettämien tiedonantojen perusteella. Aivan erikseen on tähdennettävä vastaajakunnan ratkaisevaa osuutta siirtomurteiden tallennuksessa. Aineksen keruusta, keruun menetelmistä ja tavoitteista ks. esimerkiksi Lauri Hakulinen, Opas suomen kielen murteiden sanavarain kerääjille (Suomi V:3. Helsinki 1924); (Kai Donner) Suomen kansankielen sanakirjatyötä koskeva mietintö (Valtioneuvoston kirjapaino. Helsinki 1927); Castrenianum. Suomen ja sen sukukielten tutkimuskeskus (mm. Tietolipas 62. Helsinki 1970 s. 9–30 ja Castrenianumin toimitteita 10. Helsinki 1975 s. 9–26); Sanojen taivalta. Puoli vuosisataa Sanakirjasäätiön toimintaa (Suomi 121:2. Helsinki 1976).

On ehkä vielä aihetta kysyä, onko kahdeksan ja puolen miljoonan sanatiedon aines murteidemme sanaston kuvaukseen riittävä? Aineksen edustavuutta ja kattavuutta on tutkittu monin menetelmin, ja tulokset ilmestyvät lähiaikoina omana julkaisunaan. Tässä on syytä kuitenkin jo todeta, että olennaisia puutteita ei aineksessa ole. Eduksi olisi varmasti ollut, jos Vermlannin, Inkerin ja Ruotsin Länsipohjan suomalaismurteet olisi pystytty sanastamaan nykyistä perusteellisemmin, koska nämä sanastot ovat erinomainen kriteeri arvioitaessa yleiskielen jatkuvasti kasvanutta vaikutusta murteiden sanastoon.

Ensimmäisiä koeartikkeleita oli kirjoitettu jo 1930-luvulla lähinnä keruussa huomioon otettavien seikkojen selvittämiseksi. Määrätietoisemmin ja jo lopullista sanakirjatekstiä tavoitellen koeartikkeleita ruvettiin laatimaan 1940-luvun lopussa, kun katsottiin, että tiedossa olevia perusaineksen puutteita ei enää olojen monella tavoin muututtua voida täydennyskeruin olennaisesti korjata. Koeartikkelit ilmestyivät sarjana Virittäjässä vuosina 1948–1950 (Hakulinen Vir. 1950 s. 429–444; Nirvi Vir. 1949 s. 291–298 ja Ruoppila Vir. 1948 s. 273–278).

Vauhtiin sanakirjatyö pääsi 1960-luvulla. Artikkelityön ohjeisto, joka ensisijaisesti käsitteli murteenmerkintäseikkoja, käytettäviä teknisiä merkkejä ja lyhenteitä, oli kolmen ja puolen konekirjoitussivun mittainen. Vuonna 1966 ryhdyttiin analysoimaan siihen mennessä valmistuneita artikkeleita ja todettiin, että sanakirjan tavoitteet on välttämättä määriteltävä aiempaa tarkemmin ja että toimitustyötä varten on laadittava yksityiskohtainen ohjeisto. Ohjeiston avulla uuden toimittajan totuttaminen artikkelityöhön nopeutuisi ja ennen muuta usean kirjoittajan työnä syntyvä käsikirjoitus yhtenäistyisi sisällöltään ja esitystavaltaan.

Toimitusohjeiden ensimmäinen versio valmistui 1969, ja sen perusteella toimitettiin painoasuinen koevihko (Suomen murteiden sanakirja. Koevihko. Sanakirjasäätiö. Helsinki 1970. 140 sivua). Koevihkoa levitettiin laajalti alan yliopisto-opettajille sekä tutkijoille ja siitä pyydettiin kriittistä arviointia. Vaikka koevihkoon yhä sisältyi joukko vaihtoehtoisia ratkaisuja, oli sanakirjatyön pääperiaatteet ja menettelytavat selkeytetty. Koevihkosta kertyneen palautteen pohjalta kiteytettiin lopulliset toimitusohjeet. Ne ilmestyivät painettuina 1977 (Suomen murteiden sanakirjan toimitusohjeet. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki 1977. 111 sivua).

Kun toimitusperiaatteiden laadinnan kanssa samanaikaisesti täydennettiin perusainesta keräämällä mm. neljä täysin uutta pitäjänsanastoa ja kahdeksantoista pitäjänmurteen keskeissanasto sekä muokattiin arkisto- ja käyttökuntoon 1930-luvulla kertynyt aiemmin käsittelemätön aines, oli sanakirjan perusmateriaali kasvanut artikkelityön aloittamisajankohdasta yli kaksinkertaiseksi ja 1960-luvun alun tilanteeseenkin nähden yli kolmanneksella. Oli siis välttämätöntä aloittaa käsikirjoitus uudelleen alusta.

Nyt ilmestyvän osan ensimmäisen käsikirjoitusversion ovat laatineet professorit R. E. Nirvi ja Veikko Ruoppila. Vaikka painettu sanakirja onkin heidän laatimastaan käsikirjoituksesta paljon muuttunut, on heidän työnsä ollut erityisen merkittävä. Pääasiallisesti heidän käsikirjoituksensa tarjoaman aineksen pohjalta laadittiin sanakirjan lopullinen toimitusohjeisto. Näin heidän uranuurtajantyönsä vaikuttaa sanakirjatyössä edelleen. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus kiittää professori Nirviä ja professori Ruoppilaa heidän sanakirjan hyväksi tekemästään työstä. Monia keruu- ja käsikirjoitustyössä ansioituneita ei kiitoksemme enää tavoita. Heistä on ennen muita mainittava professori Lauri Hakulinen sekä akateemikot Martti Rapola ja Kustaa Vilkuna. Mainittujen lisäksi sanakirjatyön edistymistä on kiinteästi seurannut akateemikko Lauri Posti, ensin Sanakirjasäätiön hallituksen pitkäaikaisena puheenjohtajana ja sittemmin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtokunnan puheenjohtajana.

Sanakirjatyön ensimmäisenä päätoimittajana toimi professori Hakulinen vuoteen 1962. Hänen jälkeensä työtä johti lisensiaatti Simo Hämäläinen ja vuodesta 1966 alkaen Tuomo Tuomi.

Suomen murteiden sanakirja painetaan modernein ATK-toimisin painomenetelmin. Tätä koskeva päätös tehtiin jo ennen lopullisten toimitusohjeiden viimeistelyä, ja siksi artikkelin rakennetta ja esitystapaa, merkityksen ja käyttöyhteyksien luonnehdintaa, levikin ja morfologian kuvausta pyrittiin toimitusohjein johdonmukaistamaan ja formaalistamaan. Näin sanakirjatyön ohessa on saatu syntymään monipuoliseen jatkokäsittelyyn soveltuva ATK-tiedosto. Ratkaisu toi mukanaan monia perusraivaukselle ominaisia vaikeuksia, mutta samalla se helpotti monilta osin toimitus- ja painotyötä. Vielä selvemmin menetelmän hyödyt tullevat esiin sanakirjan seuraavien osien laadinnassa ja painotyössä. Uranuurtajan vaivat ovat raskaimmin kohdistuneet tutkimuskeskuksen ATK-henkilöstöön sekä käsikirjoituksen ja painopinnan tarkistuslukijoihin. Heille kaikille ovat sanakirjatyöstä vastuussa olevat lämpimän kiitoksen velkaa.

Opetusministeriön toivomuksesta Suomen murteiden sanakirjan ensimmäinen osa ilmestyy Kalevalan 150-vuotisjuhlan kunniaksi Aleksis Kiven päivänä 1985.

Helsingissä 6. syyskuuta 1985

Tuomo Tuomi