Sanakirjan historiaa

Suomen murteiden sanakirjan historia on varsin pitkä. Sanakirja-ajatuksen isänä on pidetty E. N. Setälää, joka ehdotti vuonna 1896 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa, että seuran olisi ryhdyttävä toimittamaan kolmea sanakirjaa, niiden joukossa ”kansankielen sanakirjaa”.

Ajatus murteiden sanakirjasta oli ollut esillä jo aiemminkin. A. A. Borenius oli esittänyt Kotikielen Seuran kokouksessa vuonna 1877, että ”murteissanakirja” olisi seuralle hyvin sopiva työala. F. W. Rothsten oli vuonna 1868 viitannut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitieteellisessä osakunnassa kansankielen sanavarat ja puheenparret sisältävän teoksen merkitykseen.

H. G. Porthan puolestaan oli jo vuonna 1801 kirjoittanut, että murteidemme sanastoa olisi kerättävä talteen ja koottava huolellisesti toimitettuun täydelliseen kielemme sanakirjaan. Samalla siinä olisi ilmoitettu ”sanojen käytäntöpaikat”.

E. N. Setälä käynnisti hankkeen

Vaikka ajatus murresanakirjasta ei ehkä ollutkaan Setälän, hän kuitenkin arvovallallaan käynnisti hankkeen. Alkoi vuosikymmeniä kestänyt aineiston keruu, joka vähitellen johti maailman ehkä suurimman murresanakokoelman, Suomen murteiden sana-arkiston, syntyyn.

Murteenkeruutyötä käynnisteltäessä arveltiin, että kunkin pitäjän murteen sanaston keräämiseen menisi pari viikkoa, jos kerääjän avuksi laadittaisiin yksityiskohtainen sanaluettelo. Tämä menetelmä sai kuitenkin kritiikkiä, ja keruutyö organisoitiin uudelleen 1920-luvulla. Keruun selkeäksi tavoitteeksi tuli todellisten murre-esiintymien, aidon kielenkäytön kirjaaminen.

Murrearkiston tiloja Sörnäisissä 1990-luvulla. Kuva: Matti Vilppula.

Kaksi keruutapaa

Keruutapoja oli kaksi. Ensinnäkin olivat kielitieteellisen koulutuksen saaneet kerääjät, jotka lähtivät eri maakuntiin ja pitäjiin haastattelemaan hyviä murteenpuhujia ja merkitsemään heidän puheestaan niin sanoja kuin sanojen käyttöä valaisevia esimerkkejä.

Toiseksi olivat oman kotimurteensa tallentamisesta kiinnostuneet ihmiset – emännät, isännät, työläiset, opettajat –, jotka kirjasivat kuulemiaan tai muistamiaan murresanoja ja murteellisia ilmauksia sanalipuiksi ja lähettivät niitä arkistoon. Näille harrastajakerääjille järjestettiin murresanojen keruukilpailuja. Heidän avukseen toimitettiin myös erilaisia kyselylehtisiä, joissa tiedusteltiin johonkin aihepiiriin liittyviä sanoja kunkin kotimurteessa.

Astrid Reponen haastattelee murteentaitajaa Vermlannissa 1930-luvun alussa. Kuva: Helmi Helminen.

Kun keruu ja aineiston arkistointi olivat ehtineet jatkua useita vuosikymmeniä, katsottiin, että koossa oli riittävä määrä aineistoa itse sanakirjatyön aloittamiseksi. Sanakirjan tekoon ja tarkempaan sisällön suunnitteluun ryhdyttiin 1960-luvulla.

Koevihko 1970, kirja 1985, verkkoon 2012

Vuonna 1970 ilmestyneessä Suomen murteiden sanakirjan koevihossa kokeiltiin vaihtoehtoisia kirjoittamistapoja ja haettiin periaatteita, joiden mukaan sanakirja tulisi toimittaa. Koevihon teksti ei kaikissa suhteissa sopinut malliksi: se oli liiaksi kansatieteellisesti painottunutta. Kun sanakirja alkoi ilmestyä vuonna 1985, korostui sen tehtävä nimenomaan kielitieteellisenä lähdeteoksena.

Alun perin sanakirja suunniteltiin 20-osaiseksi ja noin 20 000 sivun laajuiseksi suurteokseksi, joka kattaisi vanhojen kansanmurteidemme koko sanaston, yhteensä 350 000–400 000 eri sanaa. Painetun sanakirjan ensimmäinen osa (a–elää) ilmestyi vuonna 1985 ja kahdeksas (konkeri–kurvottaa) keväällä 2008. Sanakirjalla on lisäksi erillinen painettu johdanto-osa (1989).

Vuodesta 2012 sanakirja on ilmestynyt verkossa.