Perustietoa Suomen murteiden sanakirjasta

Painetun sanakirjan alkusanat 1985

Nyt julkituleva teos aloittaa 1. osana parikymmenosaiseksi suunnitellun Suomen murteiden sanakirjan ilmestymisen. Seuraavat osat pyritään saamaan julki kahden kolmen vuoden väliajoin.

Pitkän historiansa vaiheissa sanakirjahanke on ollut neljän eri yhteisön tehtävänä. Työn aloitti 1896 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS). 1916 perustettiin varta vasten suomen kielen murteiden sanakirjaa toteuttamaan Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö. Sen taloudelliset mahdollisuudet kuitenkin ehtyivät ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen inflaatioon. Työn jatkajaksi perustettiin sitten vuonna 1924 valtion varoin toimiva Sanakirjasäätiö. Sanakirjasäätiön toimesta keräytettiin sanakirjan perusmateriaali. Vuodesta 1976 sanakirjahanke on ollut Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen toteutettavana. Suomen murteiden sanakirjan tavoitteena on kuvata kaikkien murteiden sanastot. Suomen murteet on sanakirjatyössä käsitetty perinteiseen oppihistorialliseen tapaan. Ks. Lauri Kettunen, Suomen murteet I ja III A (SKS. Helsinki 1930, 1940) ja Martti Rapola, Johdatus Suomen murteisiin (Tietolipas 4. SKS. Helsinki 1947). Suomen murteiksi luetaan siis kaikki Suomen valtakunnan alueella ennen vuotta 1940 puhutut paikallismurteet lukuun ottamatta Suomen ruotsalaismurteita ja Laatokan-Karjalassa puhuttuja aunukselaismurteita. Lisäksi sanakirjaan sisältyvät Inkerin, Pohjois-Ruotsin (Länsipohjan) sekä Ruijan suomalaismurteet. Myös Keski-Skandinaviaan (Vermlantiin) muuttaneiden savolaisten murre, joka ruotsalaisessa ympäristössään säilyi pitkälle tämän vuosisadan puolelle saakka, tulee sanakirjassa esitellyksi.

Sanakirjatyön pohjana on noin 8,5 miljoonan sanatiedon aines. Kukin tieto sisältää vähintään yhden puheesta merkityn sanaesiintymän selitteineen ja käyttöyhteyksineen. Monissa tiedoissa on kaksi, joskus useampiakin sanan käyttöyhteyksiä valaisevia esimerkkejä. Eri sanoja ainekseen sisältyy runsaat 400 000.

Suomen murteet ovat lähes yksinomaisesti puhuttuna elävä kielimuoto. Sanakirjan materiaali on siten jouduttu varta vasten keräämään murteiden luontaisilla olosijoilla eläneestä kieliperinteestä. Työ tehtiin vuosina 1900–1974; ajoittain keruu oli kuitenkin kokonaan pysähdyksissäkin. Tuloksekkaimmat keruujaksot sattuvat vuosiin 1923–1948 ja 1964–1974. Noina vuosina kerättiin suomen murteiden perusmateriaali.

Keruussa käytettiin kahta eri menetelmää. Toinen perustui kielitieteellisen koulutuksen saaneiden kerääjien useita vuosia keruupitäjässään tekemään kenttätyöhön ja toinen suoraan murteenpuhujille tai murteentuntijoille suunnattuihin kyselyihin. Koulutettujen kerääjien täydellisyyttä tavoittelevat pitäjänsanastot muodostavat sanakirja-aineksen rungon. Alkuun pyrittiin täydellinen sanasto keräämään useimmista suomenkielisistä pitäjistä. Pian tavoite supistettiin sadaksi sanastoksi ja lopulta 1927 kahdeksikymmeneksikolmeksi sanastoksi. Tavoitteiden supistumiseen vaikuttivat yhtäältä taloudellisten mahdollisuuksien rajallisuus ja toisaalta onnistuneeseen keruuseen käytettävissä olevan ajan arvioitu lyhyys; katsottiin, että murteet tasoittuvat etenkin sanastoltaan yleiskielen nopeasti voimistuvassa puristuksessa.

Suurin osa täydellisyyttä tavoittelevista pitäjänsanastoista kerättiin vuosina 1923–1939 ja 1945–1948, mutta vielä niinkin myöhään kuin 1968–1974 keräytettiin neljä täydellisyyttä tavoittelevaa sanastoa sekä 18 pitäjästä murteen keskeisin sanasto. Kun mukaan luetaan lisäksi parhaat ennen vuotta 1924 kerätyt sanastot, voidaan perustellusti katsoa, että täydellisyyttä tavoittelevia tai niihin rinnastuvia pitäjäkohtaisia sanastoja on kaikkiaan kuutisenkymmentä, eli jokseenkin se määrä, jota Martti Rapola piti kansankielen sanakirjatyötä koskevaan mietintöön 1926 antamassaan lausunnossa toivottavana mutta josta tuolloin jouduttiin runsaasti tinkimään.

Koulutettu kerääjä työskenteli keruukohteessaan keskimäärin neljä vuotta ja keräsi tuona aikana 35 000–40 000 sanatietoa. Laajimmissa kokoelmissa on yli 50 000 sanatietoa ja suppeimmissa vajaat kolmekymmentätuhatta. Näinkin suuret lukumääräerot eivät merkitse, kuten tarkistuskeruilla on voitu osoittaa, sitä että kokoelman suppeus johtuisi keruun pintapuolisuudesta tai laiminlyönneistä; murteidemme leksikot ovat todellisuudessa suuresti toisistaan poikkeavia.

Toinen tehokas sanaston kartutuskeino on ollut suoraan yleisölle kohdistetut sana- ja asiakyselyt. Tämä sanomalehdistössä aloitettu menetelmä sai nopeasti vakiintuneet muodot, kun kyselyjä varten ruvettiin julkaisemaan erityistä tiedustelulehteä Sanastajaa ja kun oli saatu syntymään säännöllinen kirjeenvaihtosuhde kotimurteestaan kiinnostuneen ja sitä havainnoimaan pystyvän runsaan kahdentuhannen maallikon kanssa. Tähän mennessä Sanastaja on ilmestynyt 128 kertaa ja kirjeenvaihtajat ovat lähettäneet sen kyselyihin ja spontaanisti tekemiinsä havaintoihin perustuvia sanatietoja runsaasti yli neljä miljoonaa. Uutterimpien kirjeenvaihtajien kokoelmat yltävät yli kahdenkymmenentuhannen sanatiedon, ja kymmenet vastaajat ovat lähettäneet yli kymmenentuhatta sanatietoa. Näinkin on siis syntynyt useita laajoja ja tarkkoihin havaintoihin perustuvia pitäjäkohtaisia sanakokoelmia.

Vastaajakunnan panosta aineksien kartutuksessa ei voi yliarvioida. Täsmälliset tietomme sanojen ja niiden muotojen tai merkitysten levikeistä rakentuvat olennaisilta osin vastaajakunnan lähettämille tiedoille. Myös monen suppealevikkisen sanan jäljille on päästy kirjeenvaihtajien lähettämien tiedonantojen perusteella. Aivan erikseen on tähdennettävä vastaajakunnan ratkaisevaa osuutta siirtomurteiden tallennuksessa. Aineksen keruusta, keruun menetelmistä ja tavoitteista ks. esimerkiksi Lauri Hakulinen, Opas suomen kielen murteiden sanavarain kerääjille (Suomi V:3. Helsinki 1924); (Kai Donner) Suomen kansankielen sanakirjatyötä koskeva mietintö (Valtioneuvoston kirjapaino. Helsinki 1927); Castrenianum. Suomen ja sen sukukielten tutkimuskeskus (mm. Tietolipas 62. Helsinki 1970 s. 9–30 ja Castrenianumin toimitteita 10. Helsinki 1975 s. 9–26); Sanojen taivalta. Puoli vuosisataa Sanakirjasäätiön toimintaa (Suomi 121:2. Helsinki 1976).

On ehkä vielä aihetta kysyä, onko kahdeksan ja puolen miljoonan sanatiedon aines murteidemme sanaston kuvaukseen riittävä? Aineksen edustavuutta ja kattavuutta on tutkittu monin menetelmin, ja tulokset ilmestyvät lähiaikoina omana julkaisunaan. Tässä on syytä kuitenkin jo todeta, että olennaisia puutteita ei aineksessa ole. Eduksi olisi varmasti ollut, jos Vermlannin, Inkerin ja Ruotsin Länsipohjan suomalaismurteet olisi pystytty sanastamaan nykyistä perusteellisemmin, koska nämä sanastot ovat erinomainen kriteeri arvioitaessa yleiskielen jatkuvasti kasvanutta vaikutusta murteiden sanastoon.

Ensimmäisiä koeartikkeleita oli kirjoitettu jo 1930-luvulla lähinnä keruussa huomioon otettavien seikkojen selvittämiseksi. Määrätietoisemmin ja jo lopullista sanakirjatekstiä tavoitellen koeartikkeleita ruvettiin laatimaan 1940-luvun lopussa, kun katsottiin, että tiedossa olevia perusaineksen puutteita ei enää olojen monella tavoin muututtua voida täydennyskeruin olennaisesti korjata. Koeartikkelit ilmestyivät sarjana Virittäjässä vuosina 1948–1950 (Hakulinen Vir. 1950 s. 429–444; Nirvi Vir. 1949 s. 291–298 ja Ruoppila Vir. 1948 s. 273–278).

Vauhtiin sanakirjatyö pääsi 1960-luvulla. Artikkelityön ohjeisto, joka ensisijaisesti käsitteli murteenmerkintäseikkoja, käytettäviä teknisiä merkkejä ja lyhenteitä, oli kolmen ja puolen konekirjoitussivun mittainen. Vuonna 1966 ryhdyttiin analysoimaan siihen mennessä valmistuneita artikkeleita ja todettiin, että sanakirjan tavoitteet on välttämättä määriteltävä aiempaa tarkemmin ja että toimitustyötä varten on laadittava yksityiskohtainen ohjeisto. Ohjeiston avulla uuden toimittajan totuttaminen artikkelityöhön nopeutuisi ja ennen muuta usean kirjoittajan työnä syntyvä käsikirjoitus yhtenäistyisi sisällöltään ja esitystavaltaan.

Toimitusohjeiden ensimmäinen versio valmistui 1969, ja sen perusteella toimitettiin painoasuinen koevihko (Suomen murteiden sanakirja. Koevihko. Sanakirjasäätiö. Helsinki 1970. 140 sivua). Koevihkoa levitettiin laajalti alan yliopisto-opettajille sekä tutkijoille ja siitä pyydettiin kriittistä arviointia. Vaikka koevihkoon yhä sisältyi joukko vaihtoehtoisia ratkaisuja, oli sanakirjatyön pääperiaatteet ja menettelytavat selkeytetty. Koevihkosta kertyneen palautteen pohjalta kiteytettiin lopulliset toimitusohjeet. Ne ilmestyivät painettuina 1977 (Suomen murteiden sanakirjan toimitusohjeet. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki 1977. 111 sivua).

Kun toimitusperiaatteiden laadinnan kanssa samanaikaisesti täydennettiin perusainesta keräämällä mm. neljä täysin uutta pitäjänsanastoa ja kahdeksantoista pitäjänmurteen keskeissanasto sekä muokattiin arkisto- ja käyttökuntoon 1930-luvulla kertynyt aiemmin käsittelemätön aines, oli sanakirjan perusmateriaali kasvanut artikkelityön aloittamisajankohdasta yli kaksinkertaiseksi ja 1960-luvun alun tilanteeseenkin nähden yli kolmanneksella. Oli siis välttämätöntä aloittaa käsikirjoitus uudelleen alusta.

Nyt ilmestyvän osan ensimmäisen käsikirjoitusversion ovat laatineet professorit R. E. Nirvi ja Veikko Ruoppila. Vaikka painettu sanakirja onkin heidän laatimastaan käsikirjoituksesta paljon muuttunut, on heidän työnsä ollut erityisen merkittävä. Pääasiallisesti heidän käsikirjoituksensa tarjoaman aineksen pohjalta laadittiin sanakirjan lopullinen toimitusohjeisto. Näin heidän uranuurtajantyönsä vaikuttaa sanakirjatyössä edelleen. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus kiittää professori Nirviä ja professori Ruoppilaa heidän sanakirjan hyväksi tekemästään työstä. Monia keruu- ja käsikirjoitustyössä ansioituneita ei kiitoksemme enää tavoita. Heistä on ennen muita mainittava professori Lauri Hakulinen sekä akateemikot Martti Rapola ja Kustaa Vilkuna. Mainittujen lisäksi sanakirjatyön edistymistä on kiinteästi seurannut akateemikko Lauri Posti, ensin Sanakirjasäätiön hallituksen pitkäaikaisena puheenjohtajana ja sittemmin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtokunnan puheenjohtajana.

Sanakirjatyön ensimmäisenä päätoimittajana toimi professori Hakulinen vuoteen 1962. Hänen jälkeensä työtä johti lisensiaatti Simo Hämäläinen ja vuodesta 1966 alkaen Tuomo Tuomi.

Suomen murteiden sanakirja painetaan modernein ATK-toimisin painomenetelmin. Tätä koskeva päätös tehtiin jo ennen lopullisten toimitusohjeiden viimeistelyä, ja siksi artikkelin rakennetta ja esitystapaa, merkityksen ja käyttöyhteyksien luonnehdintaa, levikin ja morfologian kuvausta pyrittiin toimitusohjein johdonmukaistamaan ja formaalistamaan. Näin sanakirjatyön ohessa on saatu syntymään monipuoliseen jatkokäsittelyyn soveltuva ATK-tiedosto. Ratkaisu toi mukanaan monia perusraivaukselle ominaisia vaikeuksia, mutta samalla se helpotti monilta osin toimitus- ja painotyötä. Vielä selvemmin menetelmän hyödyt tullevat esiin sanakirjan seuraavien osien laadinnassa ja painotyössä. Uranuurtajan vaivat ovat raskaimmin kohdistuneet tutkimuskeskuksen ATK-henkilöstöön sekä käsikirjoituksen ja painopinnan tarkistuslukijoihin. Heille kaikille ovat sanakirjatyöstä vastuussa olevat lämpimän kiitoksen velkaa.

Opetusministeriön toivomuksesta Suomen murteiden sanakirjan ensimmäinen osa ilmestyy Kalevalan 150-vuotisjuhlan kunniaksi Aleksis Kiven päivänä 1985.

Helsingissä 6. syyskuuta 1985

Tuomo Tuomi

Sanakirjan johdanto-osa 1989

Suomen murteiden sanakirja: johdanto on vuonna 1989 ilmestynyt Suomen murteiden sanakirjan sisältöön johdatteleva teos. Sen on toimittanut sanakirjan tuolloinen päätoimittaja Tuomo Tuomi avustajinaan toimituspäällikkö Matti Vilppula ja toimitussihteeri Maija Länsimäki. Johdanto on julkaistu PDF-muotoisena näköispainoksena Kotimaisten kielten keskuksen verkkopalvelussa. Johdanto-osa valottaa osaltaan Suomen murteiden sanakirjan historiaa. Se kertoo seikkaperäisesti sanakirjan ainespohjasta, muun muassa murteen keruusta ja kerääjistä sekä aineiston alueellisesta edustavuudesta. Esittämiään asioita se havainnollistaa monin kartoin ja taulukoin.

Painettuun teokseen perustuva sähköinen versio on tehty saavutettavaksi Niini & Co Oy:ssä. PDF-versio sisältää tekstin lisäksi alkuperäisen teoksen kuvat, taulukot ja kartat. Koska taulukot on teknisistä syistä jouduttu esittämään kuvina, voi teoksen saavutettavuudessa näiltä osin olla puutteita. Myös teoksessa käytettävät aluelyhenteet ja erikoismerkit voivat olla haastavia saavutettavuuden kannalta. Verkkoversiota suositellaan luettavaksi Adobe Acrobat Reader -ohjelmalla.

Verkkoversion tekstisisältö on vuonna 1989 julkaistun painetun teoksen mukainen. Suomen murteiden sanakirjassa esitettävät sanojen levikinluonnehdinnat perustuvat alueisiin, joita ilmaistaan aluekoodein. Vaikka aluekoodit perustuvat maakuntien nimiin, niiden tarkoittamat alueet ja maakunnalliset alueet eivät tarkalleen vastaa toisiaan. Aluejako vastaa pitkälti suomen kielen murremaantieteellistä jakoa eri murteistoihin. Sanakirjassa käytetty pitäjäjako perustuu vuoden 1938 tilanteeseen.

Johdannon pdf-muotoinen näköispainos:

Verkkosanakirjan alkusanat 2012

Suomen murteiden sanakirja (SMS) on laaja aineistopohjainen suomen murteiden sanaston kuvaushanke, joka alun perin suunniteltiin 20-osaiseksi kirjasarjaksi. Sanakirjasta on vuoteen 2008 mennessä ilmestynyt kahdeksan noin tuhannen sivun laajuista painettua osaa, jotka kattavat aakkosvälin a–kurvottaa. Vuonna 2010 päätettiin, että sanakirjan paperiversion toimittaminen lopetetaan ja sanakirjaa toimitetaan vain sähköisenä verkkoon. Ensimmäisessä vaiheessa verkkoon vietiin aakkosväli kus–kyntsöttää. Vähitellen sinne viedään kaikki sanakirjan painettuina ilmestyneet osat, ja samanaikaisesti tuotetaan säännöllisin väliajoin myös uutta sisältöä.

SMS kuvaa kaikkien suomen murteiden kaiken talteen saadun sanaston. Sanakirjassa ei tehdä eroa sen suhteen, onko sana ns. murteellinen vai yleis- tai kirjakieleen kuuluva. Tällainen eronteko olisi osittain mahdotonkin, sillä yleiskielen sanasto perustuu suurimmaksi osaksi murteiden sanastoon. Koko sanaston esittäminen on aiheellista senkin takia, että murteissa ns. yleiskielisillä sanoilla on usein sellaisia merkityksiä tai käyttötapoja, jotka yleiskielestä puuttuvat. Sanakirja sisältää myös sellaiset nuorehkot lainasanat ja virallisesta kielenkäytöstä tai kirjakielestä peräisin olevat sanat, jotka ovat kansanomaistuneet. Nimistöä sanakirja esittelee vain poikkeustapauksissa, lähinnä silloin, kun nimi on appellatiivistunut.

Verkkosanakirjana ilmestyvä SMS palvelee entistä paremmin käyttäjiään – tutkijoita ja muita suomen murteista ja niiden variaatiosta kiinnostuneita. Verkkoversiosta voi tehdä monenlaisia hakuja, ja sanakirja-artikkeleiden sisältämät viittaukset toimivat linkkeinä toisiin artikkeleihin. Suuri muutos on se, että verkkoon siirtymisen yhteydessä sanakirjaan on voitu sisällyttää myös toimitustyössä laaditut havainnolliset levikkikartat.

Toimitustyön apuvälineeksi tarkoitetut sanakirjan toimitusohjeet ilmestyivät painettuina ensimmäisen kerran vuonna 1977, ja uusittu laitos ilmestyi vuonna 1988. Näissä ohjeissa annetaan toimittajille ohjeita mm. hakusanan valinnasta, äänne- ja muoto-opillisten piirteiden, levikkien ja viittausten esittämisestä sekä selitteiden laatimisesta. Toimitusohjeita ovat aikanaan olleet laatimassa sanakirjan aiemmat päätoimittajat Tuomo Tuomi, Matti Vilppula ja Ulla Takala, joiden panos sanakirjan ilmestymisessä on ollut korvaamaton.

Tällä hetkellä toimitustyössä kiinnitetään erityistä huomiota merkityksen kuvauksen yksinkertaistamiseen. Lisäksi kasvien ja eläinten ym. tieteelliset nimet ajantasaistetaan käsikirjoituksen edetessä.

Sanakirjan kuvaamia murteita voidaan osittain pitää jo väistyvinä kielimuotoina, mutta toisaalta ne ovat – myös sanastoltaan – yhä mitä suurimmassa määrin elävää kieltä. Jopa monilla äidinmurteensa jo vuosikymmeniä sitten kadottaneilla ihmisillä saattaa puheessaan olla tallella tähän murteeseen kuuluneita sanoja, joita he itse eivät edes tunnista murteellisiksi. Murre-erojen vähittäisestä tasoittumisesta huolimatta murteita samoin kuin kieliä pyritään nykyään myös vaalimaan ja jopa elvyttämään. Samoin kuin luonnon monimuotoisuuden myös eri kielten ja murteiden säilyttämistä pidetään maailmanlaajuisesti yhä tärkeämpänä. SMS vaalii suomen murteita ja dokumentoi niitä – arkistoa helppokäyttöisemmässä muodossa – myös tulevia sukupolvia varten.