Sanasta lama löytyy ensimaininta Daniel Jusleniuksen sanakirjasta vuodelta 1745. Murteissa sanasta on tietoja etenkin Itä- ja Pohjois-Suomesta. Kun ihmisen tai eläimen sanotaan olevan lama, niin kyseinen luontokappale on silloin riittämättömän ravinnon tai sairauden heikentämä, kaikin puolin huonokuntoinen. Eläinten lisäksi myös pelto tai pellon vilja, aita, rakennus tai jokin työkalu voi olla lamassa tai lamallaan, siis huonossa kunnossa, laossa, alas painuneena tai kallellaan.
Arvellaan, että sana lama voisi olla lainaa jo germaaniselta tai nuoremmalta skandinaaviselta ajalta sanasta, jota nykyään edustaa esimerkiksi ruotsin lam ’rampa, halvaantunut’. 1930-luvun suuren laman myötä sana sitten otettiin käyttöön myös taloudesta puhuttaessa. Merkitykseltään lama vastaa nykyään termiä depressio. Lama on näitä lukuisia maatalousvaltaiseen ympäristöön liittyviä sanoja, joiden merkitys on kaupungistuneessa yhteiskunnassa laajentunut (samankaltaisia ovat myös esimerkiksi riihi ja pohtia).