Nykyään suomen kielen oikeinkirjoitusta pidetään siinä mielessä yhtenä maailman helpoimmista, että toisaalta samaa äännettä merkitään aina samalla kirjaimella, toisaalta sama kirjain lausutaan aina samana äänteenä. Mutta silloin, kun ensimmäiset suomenkieliset kirjat painettiin ja julkaistiin melkein 500 vuotta sitten, ei ollut vielä olemassa mitään vakiintunutta tapaa kirjoittaa suomea. Suomea oli kirjoitettu niin vähän.
Niinpä Mikael Agricola ja muut suomenkielisiä kirjoja tehneet kirjoittajat ottivat mallia siitä, miten muita kieliä kirjoitettiin. Kun muissa kielissä ei merkitty mitenkään erityisesti vaikkapa pitkiä vokaaleja, eivät kirjoittajat aina pitäneet tärkeänä merkitä suomeakaan kirjoittaessaan näkyviin, tarkoittivatko he lyhyttä vai pitkää äännettä. He eivät myöskään välittäneet, vaikka sama kirjain jouduttiin lukemaan eri sanoissa eri tavoilla ja sama äänne tuli kirjoitetuksi eri tavoilla.
Esimerkiksi Agricolan runossa, joka kertoo huhtikuusta, u-kirjaimella on merkitty sekä u-äännettä (sanassa wilut) että v-äännettä (sanassa kylue [kylvä]). W-kirjain on tarkoittanut sekä v-äännettä (sanassa wilut) että pitkää u:ta (sanassa swret). Toisaalta yhden ja saman k-äänteen Agricola on kirjoittanut takavokaalin edellä c-kirjaimella (sanassa caulas) mutta etuvokaalin edellä nykyiseen tapaan k:lla (sanassa kylue).
Vastaaja: Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimitus