Nimiarkiston tietojen mukaan Suomessa on ollut lukuisia Keijumäkiä. Nykykielenkäyttäjälle keijusta tulee luultavasti ensimmäisenä mieleen jonkinlainen pieni ja hento luonnonhaltija. Paikannimissä keiju kuitenkin tarkoittaa keinua. Keijumäet ovatkin saaneet nimensä siitä, että niillä on ollut kyläkeinuja.
Keijumäki-nimeä esiintyy Päijät-Hämeessä sekä sen liepeillä Hausjärvellä, Hyvinkäällä, Jaalassa (nykyisin Kouvolaa), Joutsassa, Jyväskylässä, Lammilla (nykyisin Hämeenlinnaa), Laukaassa, Myrskylässä ja Mäntsälässä. Samassa pitäjässä on voinut olla useita Keijumäkiä, eri kylillä omansa. Myös tämän alueen ulkopuolella on ollut keinumäkiä, mutta ne ovat yleensä nimeltään Keinu-, Kiikku- ja Liekkumäkiä.
Keinumäet olivat 1800-luvulla nuorten tärkeimpiä tapaamispaikkoja. Keinumäellä keinuttiin, laulettiin ja leikittiin piirileikkejä. Myös juhannus- tai muita tulia saatettiin polttaa. Esimerkiksi Asikkalassa on kerrottu paikannimien kerääjälle, että ”siin ol keiju ja sit pilettii huvittelupaikkan ja poltettii tulia siel”, ja Hämeen läänin Koskella (nykyisin Hollolaa) on sanottu: ”Siel kylän nuorek kävi, ne siel laulo ja luikkas.”
1900-luvun vaihteessa nuorten vapaa-ajan vietto alkoi muuttua. Esimerkiksi nuorisoseurat ja työväenyhdistykset alkoivat järjestää iltamia ja muuta toimintaa, eikä keinuja keväisin enää pystytetty. Kun paikannimiä on 1950–1970-luvuilla kerätty, ovat paikkakuntalaiset usein sanoneetkin keinun olleen mäellä vielä 1900-luvun alussa, mutta ei enää.
Entä sitten se keiju, jonka nykykieltä kuvaava Kielitoimiston sanakirja määrittelee ’kevyesti liikkuvaksi hennoksi naispuoliseksi luonnonhaltijaksi’? Suomalaisessa kansanperinteessä keijukaiset ovat alun perin olleet kalmanväkeen kuuluvia pahanhajuisia vainajasieluja. Nykyisen kaltainen käsitys keijuista kauniina luonnonhaltijoina on levinnyt muualta Euroopasta Suomeen. Sitä ovat vahvistaneet satujen kääntäjät ja kirjoittajat.