Harvoin edes pistää ajattelemaan, päinvastoin, useimmiten katkaisee täysin verenkierron ajatteluelimeen.
Runous on viimeisen kymmenen vuoden aikana kokenut useita mullistuksia ja koko ajan kehitellään uusia tapoja tehdä runoutta ja uusia runouden muotoja.
Mutta proosan puolella ei – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta – juurikaan näy minkäänlaisia tavotteita uudistaa tai kyseenalaistaa romaanin rakennetta, puhumattakaan että uskallettaisiin ottaa kielellisiä vapauksia.
Näyttääkin siltä että romaanikirjallisuus on taantunut 1800-luvun dickensiläiseen tarinankertomiseen, tosin sillä erolla että suomalaisessa kirjallisuudessa harva uskaltaa olla idealistinen.
Tämä proosan taantumuksellisuus on sikäli kummallista että James Joyce kirjoitti rajoja rikkovan teoksensa Finnegans Waken jo hyvän aikaa sitten ja Suomestakin löytyi kokeilevaa kirjallisuutta vielä muutama vuosikymmen sitten.
Nykyproosa saattaa sopia keski-ikäiselle pitopalvelua pitävälle pariskunnalle, mutta onko se enää lähelläkään sanataidetta?
Proosa voisi Suomessakin laajeta pelkän inhorealismin ja iltanuotiojutustelun yläpuolelle mikäli se vain sille sallitaan, taitavia kirjoittajia täältä löytyy pilvin pimein. Mutta kirjallisuutta ei tulisi jättää vain kustantajien talousihmisten hallittavaksi. Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna kun mikä tahansa mikä koetaan vaikeaksi ymmärtää on huonoa kirjallisuutta.
Mikä siinä vaikeudessa niin kammottavaa on?
Miksei romaani voisi olla vaikeasti ymmärrettävä?
Miksi ylipäätään taidetta pitäisi aina ymmärtää?
Eikö voisi vain antaa taiteen vaikuttaa itseensä, ilman pakkomielteenomaista tarvetta ymmärtää sitä?