Sanoin saavutettu: 1960-luku
Kylmää sotaa, kuumia tunteita; kuumaa sotaa, kylmiä tunteita. Nälänhätää ja hippiaatetta. Poliittista kuohuntaa ja avaruuden valloitusta. Ihanteita ja osallistumista. Kekkosta ja suurten ikäluokkien kulttuurikapinaa. Kirjasotia ja kipakoituvaa kielenkäyttöä. Uusia sanoja ja asioita, murroksia ja merkityksiä.
1960-luku on jäänyt historiaan monien järistyttävien tapahtumien vuosikymmenenä. 1961 Juri Gagarin käy ensimmäisenä ihmisenä avaruudessa, ja 1969 tehdään ensimmäinen miehitty kuulento (Apollo 11). Algeria, Kenia ja monet muut Afrikan maat itsenäistyvät. Kuvat sodista ja kurjuudesta eri puolilta maailmaa leviävät tehokkaasti lehdistössä ja televisiossa. Biafran nälkäiset lapset jäävät Suomen lasten mieliin ikuisiksi ajoiksi.
1964 alkaa Vietnamin pitkä sota. Historiallisia merkkipaaluja on lukemattomia: Berliinin muurin rakentaminen 1961, Kuuban ohjuskriisi 1962, John F. Kennedyn murha 1963, kuuden päivän sota Lähi-idässä 1967, Martin Luther Kingin murha 1968, Prahan kevät 1968 ja niin edelleen. Euroopassa 1960-luku on talouskasvun kautta, EU-maiden keskinäisestä kaupasta poistetaan tullit.
1960-lukuun mahtuu isoa ja pientä: E-pillerin
keksiminen, ESKOn
eli Elektronisen SarjaKOmpuuterin valmistuminen Teknillisessä
korkeakoulussa, mikropiirien kehittämisen aloittaminen, noottikriisi, muuttoliike Itä- ja
Pohjois-Suomesta Etelä-Suomeen ja Ruotsiin, kansalaisoikeustaistelu Yhdysvalloissa. Beatles, Muhammad Ali, Woodstock. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian valmistuminen ja Edvin Laineen kirjasta ohjaama elokuva. Kravun kääntöpiiri, Pentti Saarikosken epäsiveelliseksi arvioitu ja takavarikoitavaksi määrätty suomennos Henry Millerin teoksesta. Mikko Niskasen Käpy selän alla. Reporadio, Sadankomitea, Vanhan valtaus.
Toukokuu
1968 muistetaan Pariisin opiskelijamellakoista. Monia yhteiskunnassa ja
elämäntavoissa tapahtuneita muutoksia aletaan yhdistää kuusikymmenlukulaisiin. Tabuihin tartuttiin tomerasti: uskontoon, ulkopolitiikkaan ja seksuaalisuuteen.
Vuosikymmen on merkittävä myös kielentutkimuksen ja -huollon näkökulmasta, vaikkapa näistä syistä: Nykysuomen sanakirja saadaan valmiiksi 1961, kun kirjan kuudes osa ilmestyy. 1967 perustetaan Muoto-opin arkisto. 1968 aletaan julkaista kielenhuollon tiedotuslehteä Kielikelloa.
- 1960-luku (Wikipedia)
- Suomi 1960-luvulla (Wikipedia)
- Euroopan unionin historia (Euroopan unioni)
- Jukka Lindfors: 60-lukulaiset (Yle, Elävä arkisto, 30.4.2008)
Maailman nuorison rauhan ja ystävyyden festivaali Helsingissä 1962. Kuva: Kienanen. Helsingin kaupunginmuseo.
Jumalanpilkasta pasifismiin, ihanteista vihapuheeseen
Kun Väinö Linnan Tuntematon sotilas (WSOY) ilmestyi 1954, moni asia kirjassa keskustelutti, ei vähiten kirjan kieli. Kirjassa on kiroilua ja muuta ronskia sanailua, vaikka osa Linnan alkuperäisestä tekstistä poistettiin ennen kirjan julkaisua. Poistoja palautettiin 2000 ilmestyneeseen Sotaromaaniin (WSOY). Sotilaat puhuvat Tuntemattomassa monenlaisia murteita, ja siitäkin keskusteltiin, kuinka hyvin Linna oli onnistunut murteita jäljittelemään.
Kymmenen vuotta Tuntemattoman ilmestymisen jälkeen 1964 julkaistiin teos, jonka kieli nousi valtakunnan ykköspuheenaiheeksi. Hannu Salaman Juhannustanssit (Otava) vei kirjoittajansa lopulta oikeuteen vastaamaan jumalanpilkkasyytteisiin. On puhuttu suorastaan kirjasodasta. Samanlaista sanasapeleiden kalistelua oli kuultu jo aiemmin Paavo Rintalan Sissiluutnantin (Otava, 1963) ilmestymisen jälkeen. Kirjasodista kerrotaan muun muassa teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3: Rintamakirjeistä tietoverkkoihin (toim. Pertti Lassila, SKS, 1999).
Juhannustanssit sisältää kiroilua, yhdyntäkuvauksia ja ivailua sotasankareille, mutta niiden perusteella kirjailijaa ei voitu syyttää rikoksesta. Sen sijaan muurari Hiltusen pilkkasaarna kelpasi syyksi käydä oikeutta.
Poistettuja kohtia. Kuva: Juhannustanssit. Otava.
Maaliskuussa 1966 kansaa oli alkanut kuohuttaa toinenkin taideteos, kun Arvo Salon käsikirjoittama, Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Kalle Hombergin ohjaama musiikkinäytelmä Lapualaisooppera oli saanut ensi-iltansa Ylioppilasteatterissa. Lapualaisoopperaa on kuvattu sadankomitealaisen sukupolven teatteritapaukseksi ja yhteiskunnallisen teatterin lähtölaukaukseksi.
Lapualaisooppera loi pohjaa tulevalle poliittiselle laululiikkeelle. Samalla luotiin pohjaa uudenlaisille ajattelutavoille ja käsitteillekin. Säveltäjä Chydenius muistelee asiaa Ilta-Sanomien haastattelussa viisikymmentä vuotta ensiesityksen jälkeen: ”Pasifismi tuli silloin meille uutena sanana.”
Lapualaisoopperan kieli on kaikkinensa väkevää. Voimasanojakin viljellään. ”Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa.”
Punamullan kantaisät
Reaalitodellisuudessa on vielä 63 vuotta ensimmäiseen punamultahallitukseen, mutta Pohjantähden fiktiossa punamullan pohja luodaan Koskeloitten ja Kivivuorten liitossa, joka alkaa talkoista, jatkuu kummiutena, naimakauppana ja yhteistyönä rauetakseen viimeisten osallisten vanhuuteen ja Pentinkulman yhtenäiskulttuurin hajoamisen ensioireisiin.
Suolta on tultu siihen Suomeen joka todellisuudessakin oli sosiaalidemokraattien ja maalaisliiton kompromissi. Tuloksena on, kuten monesti on todettu, Edistyksen voitto, eikä Pohjantähdessä muita voittajia olekaan.
Täällä Pohjantähden alla. Tampereen Työväen Teatteri, 27.11.1961. Kuva: Juhani Riekkola. Museokeskus Vapriikki.
Maliset kalisee ja punamulta pölisee. (Nivala, M. Ylitalo, 1933)
Jumalauta näillä lakeuksilla...
Nuori näyttelijä Vesa-Matti Loiri esittää Lapualaisoopperassa unohtumattomaan tapaansa Lapuan liikkeen johtajaa Vihtori Kosolaa.
Puhesuomen murros
Kieli on näkyvästi esillä myös Suomen kirjallisuushistorian kolmannessa osassa (toim. Pertti Lassila, SKS, 1999) käsiteltäessä estetiikan vallankumouksia:
Yksi 1960-luvun estetiikan vallankumous liittyi puhesuomen murrokseen. Muutosta oli tavallaan valmisteltu 1950-luvun proosassa ja lyriikassa, mutta vasta 1960-luvun puolella muutos näkyi käytännössä. Tyypillistä kyllä, siihen liittyi paljon väittelyä kirjallisissa lehdissä ja myöhemmin myös kirjasodissa. Hannu Salaman Juhannustanssien (1964) ärsyttävimpiä piirteitä sen kriitikkojen mielestä oli teoksen kansanomaisen karkea puhekieli ja tapa sekoittaa ylevää ja arkista tyyliä keskenään. (S. 170.)
Voimakkaana tai ainakin äänekkäänä liikkeenä 1960-luvun kulttuuriradikalismi ja siihen liittynyt kirjallisuus vaikutti taiteen ja yhteiskunnan suhteeseen merkittävästi. Politisoimalla taidetta se jossain määrin estetisoi politiikkaa. Ainakin raja politiikan ja taiteen välillä hämärtyi. (S. 192.)
Puhekieli, erityisesti sen suhde kirjoitettuun kieleen ja yleiskieleen, on herättänyt voimakkaita tunteita myöhemminkin. Tässä aiheiseen liittyviä julkaisuja:
- Pirkko Nuolijärvi ja Marja-Leena Sorjonen: Miten kuvata muutosta? Puhutun kielen tutkimuksen lähtökohtia murteenseuruuhankkeen pohjalta (pdf, Kotimaisten kielten keskus, 2010, alkuperäisteos 2005)
- Lasse Koskela: Murre? (Kotus-blogi, 14.12.2012)
- Jenni Viinikka ja Eero Voutilainen: Ääniä ilmassa, merkkejä paperilla – puhutun ja kirjoitetun kielen suhteesta (Kielikello, 3/2013)
- Riitta Korhonen ja Hanna Lappalainen: Kieli muuttuu – rikkautta vai rappiota? (Kielikello, 4/2013)
Pornoa ja rotesteja
1960-luku oli monenlaisten protestien ja protestilaulujen aikaa. Sana protesti tulee latinasta (pro ’puolesta’ + testis ’todistaa’) ja tarkoittaa vastalausetta. 1960-luvun protestilaulajina on mainittu muun muassa Irwin Goodman ja Heikki ”Hector” Harma. Hectorin suomentama ja esittämä pasifistinen Palkkasoturi nousi listojen kärkeen 1966.
Joitakin protestilaulujen puhdasotsaisuus sekä maailmanparantaminen ärsyttivät. Syntyi parodioita, joista kuuluisin taitaa olla Simo Salmisen ja Pertti ”Spede” Pasasen kirjoittajama ja Simon esittämä Rotestilaulu.
Salmisen kuuluisin esitys on Pornolaulu. Sekin kertoo omalla tavallaan 1960-luvun ilmapiiristä ja kielenkäytöstä.
”Karskisti vaan, kun kirosanat kaikaa / Härskisti hei, kun pornolaulu raikaa / Ronskisti vaan tätä ruokotonta aikaa / Kun ruma sana sanotaan niinku se on”
Muoti-ilmauksia ja ikävystyttävää kuvakieltä
Sisko Puttonen tarkastelee pro gradu -työssään (15.3.1968) kansanedustajien kielenkäyttöä kahdelta lokakuun 1966 päivältä. Hän käy työssään läpi muun muassa suosikki-ilmauksia, sivistyssanoja ja kielikuvia.
Eduskuntatalo vuonna 1966. Kuva: Constantin Grünberg. Helsingin kaupunginmuseo.
Suosituimmiksi ”muotisanonnoiksi” osoittautuvat nämä: toimenpide, todeta, kohdalla, piiri, on syytä, muodostaa, muodostua, taho, mielessä, näin ollen. Suosikkisanojen käyttö ei näytä noudattavan minkäänlaista puoluerajaa.
Kuvailmauksista tavallisin tyyppi on ”melko yhdentekevä, vaikutukseton kuvailmaus”, esimerkiksi terveille raiteille. Kirjoittajan mukaan kansanedustajien puheenvuorot ”eivät kosketa Hitleriin tai Caesariin verrattuina suuria joukkoja eikä niiden ole tarkoitus vaikuttaa lainkaan samalla tavalla”. Niiden kuvallisuus on hillittyä ”jopa ikävystymiseen saakka”.
Kovaa kielipeliä politiikassa
Kovinta puhetta eduskunnassa on kuultu Urho Kekkosen puhemieskaudella 1948–1950. Puheita tutkineen Timo Turjan mukaan Kekkosen persoonaan kuului ”rehevän ja rohkean kielenkäytön ihailu”. Poliittista kielenkäyttöä värittivät 1960-luvulla myös pyrkimykset tuoda ”kansan kieltä” Arkadianmäelle. Erityisesti tässä kunnostautui Veikko Vennamon johtama Suomen Maaseudun Puolue.
Timo Turja: Parlamentaariset puhetyylit eduskunnan täysistunnossa. Politiikka, 3/2007.
Presidentti Urho Kekkonen ja toimitusjohtaja Uolevi Raade 1961. Kuva F. E. Fremling. Museovirasto.
Ironiaa voidaan käyttää eräänä hyökkäävän retoriikan muotona, jolla saadaan vastustaja näyttämään naurettavalta. ”Edustaja Pursiaisen puhe on pelkkää puhetta, sillä hän ei ole täydellisyyden asiantuntija täällä vaan vasta taivasten valtakunnassa” (Veikko Vennamo 1970). Ironian hallitseminen edellyttää tilannetajua.
Vaikka Vennamon puheet vaikuttivat spontaaneilta, ne olivat tarkkaan harkittu yhdistelmä 1900-luvun alun vasemmistolaisuutta, runebergiläistä kansan ihannointia ja herännäisyyttä. Vennamo ei vahingossakaan puhunut 1960-luvun ajan hengen mukaisesti solidaarisuudesta tai tasa-arvosta. Iskulauseisiin toi erityistä lennokkuutta Vennamon kirjallisesti lahjakas vaimo Sirkka, joka kirjoitti mm. Hopeapeili-lehteen ja työskenteli ennen avioliittoaan mainostoimistossa. Hänen luomiaan olivat mm. käsite rötösherra sekä iskulause ”Valitse oikea tie, valitse suora tie, valitse Vennamon tie.”
Puolueet lupaavat, tulvat jatkuvat
”Aina kun on tulvia nimenomaan Etelä-Pohjanmaalla, valtaa pitävät puolueet lupaavat, että nämä asiat korjaantuvat, mutta aina vain, vuodesta vuoteen, niin tulvat jatkuvat, ja tässäkin suhteessa tulee kohtuuttomia vahinkoja.” (Ohjelmasta Vennamo villitsee eduskunnan, 26.3.1968)
Minulla on unelma
Vennamo on kuuluisa 1960- ja 1970-luvun puheistaan ja iskulauseistaan. Myös monet Kekkosen puheista ja slogaaneista ovat jääneet elämään.
Mutta mitkä ovatkaan kaikkien aikojen kuuluisimmat lauseet? 1960-luvulta on monia hyviä ehdokkaita:
John F. Kennedy 26.6.1963: Ich bin ein Berliner. (Olen berliiniläinen.)
Martin Luther King 28.8.1966: I have a dream. (Minulla on unelma.)
Neil Armstrong 1.7.1969 Kuun pinnalla: That’s one small step for [a] man, one giant leap for mankind. (Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle.)
Lipponen haastattelee Nixonia
Paavo Lipponen muistetaan poliittiselta uraltaan lyhytsanaisena, mörkömäisenä urahtelijana. 1960-luvulla hän työskenteli toimittajana ja pääsi haastattelemaan muun muassa Richard Nixonia. Vastikään USA:sta opiskelemasta palannut Lipponen lähetettiin toimittajaksi Nixonin lehdistötapaamiseen.
”Mr Nixon näyttää viihtyvän hyvin siviilissä, hän hymyilee päivettyneenä ilman ääntenkalastustarkoitusta ja vastaa auliisti kysymyksiin”, raportoi toimittaja Lipponen 1965.
Ulkomaantoimittajapestinsä päätyttyä Lipponen palasi radion kotimaantoimitukseen. Hän työskenteli Yleisradiossa kevääseen 1967 asti.Sota-ajaksi hiljentynyt murteiden keruutyö saatiin uudelleen käyntiin
Satunnaisilla murteenkeruukokeiluilla saatiin hyviä tuloksia: teknisestä kehityksestä, kaupungistumisesta ja elintapojen muutoksesta huolimatta käyttökelpoista murreainesta oli yhä tarjolla. Luovutettujen alueiden murteiden taitajiakin löytyi haastateltaviksi. Murresanojen tallennusta helpotti yleistynyt nauhoitustekniikka: enää haastattelijan ei tarvitsisi poimia sanoja haastattelutilanteessa, vaan aineiston voisi nauhalta litteroida sanalipuiksi.
”Pian kai astuu esiin niin tohelo mies, että iskee kirveksellä kivekseä”
Kirjailija Arvo Salo oli suomen kielen lautakunnan jäsen 1976–1991. Hänen kirjoituksiaan on julkaistu myös Kielikellossa.
Valtion elokuva-arkiston tilaisuus elokuvateatteri Capitolissa. Oikealla Arvo Salo. 4.4.1970. Kuva: Yrjö Lintunen. Kansan Arkisto.
Minulle on koko ikäni ollut selvää, että fiude tulee sanasta Fiat. Tiedättehän sen Fiinin Italialaisen Automobiilin Torinosta? Joku -de-johtimeen mieltynyt helsinkiläispoka, sellainen jolla on blöde mutta söde bode, toisessa handussa jäde ja toisessa sonde, on hogannu, että gartsalla tsööraa stärä Fiude, ja depropriseerannu kogo logon.
Varmaankin monet opettivat, että Platon oli ”Sokrateksen” oppilas ja ”Aristoteleksen” opettaja.
Ja nyt, 15. huhtikuuta 1997, Ilta-Sanomat kertoo henkeään pidellen, kuinka poliisi taltuttaa ”veitseä heiluttaneen naisen”.
Pian kai astuu esiin niin tohelo mies, että iskee kirveksellä kivekseä.
Voimistuvassa Euroopassa päästään (eurooppalaisenkin) englannin ylivallasta, mikä ohjaa myös pienet kansakunnat monipuolistamaan kielivalikoimaansa. Toivon Suomeen saksan paluuta ja ranskan tulemista, mutta myös italian löytymistä (ja venäjän, vihdoinkin, nyt ehkä estottomasti). Monikielisessä Euroopassa myös suomea pienemmät kielet saavat paremman kotipaikkaoikeuden kuin suurvaltablokkien jakamassa. Yhdentyminen on muun ohella erilaistumista. Euroopan tämänhetkinen kehitys lupaa vilkkaampaa kanssakäymistä myös suomalais-ugrilaisten kesken, ellei heimoaatteella niin kulttuuriajatuksella.
Suuri muutto ja muutos
1960-luku merkitsi monelle suomalaiselle muuttoa Ruotsiin, lypsyjakkaralta liukuhihnalle, peltotöistä peltitöihin. Vain hetkeksi piti jäädä... Vastassa oli uusi maailma ja myös uusi kieli. Ruotsissa suomi luokiteltiin ensin siirtolaiskieleksi. Vasta vuosituhannen vaihteessa suomesta tuli Ruotsissa virallinen vähemmistökieli.
Suuren muuttoliikkeen vuoksi suomi alettiin 1960-luvulta lähtien luokitella siirtolaiskieleksi ja siihen on suhtauduttu samoin kuin mihin tahansa muuhun siirtolaiskieleen. Toisaalta viranomaiset ovat kyllä myöntäneet, että suomella on historiallisista syistä ja maiden välisten vilkkaiden ja monipuolisten yhteyksien ansiosta erityisasema siirtolaiskielten joukossa, mutta vasta 1990-luvulla on alettu puhua vähemmistökielestä.
Yksi vaikeimmista asioista muuttajille näyttää olleen Lapin luonnosta luopuminen. Erityisesti kaivattiin erämaamaisemaa, hiljaisuutta, valoisia kesiä ja kevättalven hankikelejä. Ikävä helpotti, kun muuttajat löysivät Göteborgin ympäristön järviluonnon ja alkoivat kalastaa ja retkeillä – perisallalaiseen tapaan. Kaipuuta helpotti myös se, että muuttajat löysivät Göteborgissa toisensa. Göteborgista tuli ”Sallan suurin kylä” kymmenine suomalaisyhdistyksineen, seurakuntineen, tanssipaikkoineen ja suomalaista tavaraa myyvine kauppoineen. Seudun valtalehti alkoi julkaista suomenkielistä palstaa. Monelle sallalaiselle kolahti postiluukusta Koillis-Lappi. Mutta kesälomaa odotettiin ”ku joulua”.
Uusien lakien ja suomen kielen parantuneen aseman myötä suomen kielen hallintoalue Ruotsissa laajenee jatkuvasti, ja helmikuun 2013 alusta siihen kuuluu jo 48 kuntaa. Näissä kunnissa on muun muassa tarjottava esikoulutoimintaa ja vanhustenhuoltoa ainakin osittain suomeksi. Yksityishenkilöillä on myös mahdollisuus käyttää suomea asioidessaan kunnan ja viranomaisten kanssa. Myös kulttuuritoiminta, erilaiset seurat ja monet lehdet elävöittävät osaltaan suomea Ruotsissa. Samalla kuitenkin tuoreiden uutisten mukaan oikeus oman vähemmistökielen opiskeluun on yhä rajatumpi, sillä suomea ei kaikissa kunnissa opeteta oppilaille, joilla ei ole alustavia taitoja kielestä.
Ehostamista, saasteita ja viestintää
Millaisia sanoja otettiin käyttöön 1960-luvulla? Kysymykseen saa vastauksia tutkimalla Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys.
Teoksessa on alaluku ”1920-, 1930-, 1940-, 1950- ja 1960-luvun
uutuuksia”, johon kirjoittaja on monista lähteistä koonnut
sanahavaintoja. Ainakin seuraavat sanat näyttäisivät Hakulisen koosteen
perusteella olevan 1960-luvun tuotoksia:
avoliitto (ainakin jo 60-l.)
ehostaa (’meikata’, Paula Vuorela 1961)
joukkoviestimet (Terho Itkonen ja Jorma Toivainen 1965, katso Itkonen: Viestiä, viestintä, viestimet. Virittäjä 72 [1968])
kerskakulutus (1967)
nauhuri (’magnetofoni’, Terho Itkonen 1961)
Terho Itkosen magnetofoni. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.saaste (1960-l., alk. sotil. ’saastunut alue’, nyk. tav. ’saastuttava aine’)
säästiö (’reservaatti’, Viljo Nissilä 1968)
viestintä (= engl. ’communication’, Terho Itkonen ja Jorma Toivainen 1965)
yhdentää (’integroida’, Terho Itkonen 1966).
Fiskars ja sakset
Fiskarsin oranssikahvaiset sakset mullistivat saksimaailman vuonna 1967. Suomen juhlavuotta vietetään myös sinivalkoisin saksin.
Erisnimi voi ilmaista tekijää tai valmistajaa (esim. Fiskarsin sakset). Vanhastaan tällaisissa tapauksissa on käytetty ensi sijassa genetiivialkuista erillisten sanojen sanaliittoa, mutta nominatiivikin on usein mahdollinen.
Sakset on monikkosana ja esimerkki entiteetistä, joka sisältää kaksi samanlaista osaa.
Sakset pystyvät sananparsissa vaikka mihin. Hae hakulausekkeilla sakse* ja saksi*.
Friist leikka nii ko Viiperi sakse vaikke niis ollu ko yks haar.
Friisti leikkaa niin kuin Wibergin sakset, vaikka ei niissä ollut kuin yksi haara.
(Kalanti, M. Siivonen, 1931)
Elias Lönnrotin isän räätälinsakset Paikkarin torpassa. Kuva: Soile Tirilä. Museovirasto.
Biafra tutuksi
Kolme Biafran hallituksen edustajaa Vanhalla Ylioppilastalolla. 10.3.1969, Helsinki. Kuva: Kansan Arkisto.
1960-luvun loppupuolella suomalaisille tuli tutuksi Biafra. Nigerian vuoden 1966 sotilasvallankaappauksen jälkeen kaakkois-Nigeria julistautui itsenäiseksi Biafran valtioksi. Valtio otti kansallislaulukseen Jean Sibeliuksen Finlandia-hymnin. Alkoi sota, jossa kuoli arvilta miljoona siviiliä, osa nälkään. Kuvat langanlaihoista Biafran lapsista tulivat tutuiksi myös suomalaisille.
E pillerissä
Ensimmäiset ehkäisypillerit eli e-pillerit saivat myyntiluvan Yhdysvalloissa 1960. Sanaa ei ole 1900-luvun alkupuolta kuvaavassa Nykysuomen sanakirjassa, ei edes sen viimeisen osan täydennysluettelossa (1961), johon on otettu mukaan lähinnä 1950-luvun esimerkkejä. Sana ehkäisy sanakirjassa toki on, ja käyttöesimerkkinä mainitaan myös ”hedelmöitymisen ehkäisy”.
E-pilleri. 1970. Kuva: Timo Palm. Museokeskus Vapriikki.
Aino Piehl pohtii vuonna 2000 Kielikellon artikkelissa muotiin tullutta e-kirjainta. Kieleen näytti vuosituhannen vaihteessa syntyvän nopeasti uusia e-alkuisia sanoja, kuten e-business, e-ratkaisu ja e-palvelut.
Kirjoittajan kannattaa miettiä sekä tyyliä että ymmärrettävyyttä laatiessaan tekstiä verkkopalveluista ja sähköisestä asioinnista. Tuttujenkin lyhenteiden alkuperä saattaa yllättävän äkkiä hävitä historian hämäriin. Kaikki nuoret eivät esimerkiksi tiedä, mistä tulee lyhenne atk. Se on muuttunut pelkäksi sanaksi, kuten jo paljon aikaisemmin kävi hetekalle (Helsingin teräskaluste, hetekoiden ensimmäinen valmistaja). Mitenkähän tulevat polvet selittävät e-pillerin?
Noottikriisi
Noottikriisi on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa vuonna 1961 tapahtuneesta poliittisesta kriisistä käytetty nimitys. Kriisi sai alkunsa Neuvostoliiton Suomelle jättämästä nootista.
Kielitoimiston sanakirja määrittelee nootin hallituksen kirjalliseksi tiedonannoksi toisen valtion hallitukselle.
Presidentti Urho Kekkonen piti Neuvostoliiton-vierailunsa jälkeen 26.11.1961 radiossa ja televisiossa puheen noottikriisiin liittyen. Kriisin vaiheet ja tausta ovat jääneet osin epäselviksi.
Kuusikymmenlukulaiset, ajan henki yhdessä sanassa?
Vuosituhannen vaihteessa pohdittiin, miten uuden vuosikymmenen ensimmäistä vuosikymmentä voitaisiin nimitään. 1960-luku otettiin pohdinnoissa esimerkiksi vuosikymmenestä, joka hahmottuu omanlaisekseen. Näin kielentutkija Riitta Eronen Hiidenkivessä:
Entä jos ilmenee, että ensikymmen hahmottuu ihan omanlaisekseen ja sen ihmiset ja ilmiöt halutaan tyypitellä yhteen sanaan – samalla tavalla kuin vaikkapa kuusikymmenlukulaiset ja kuusikymmenlukulaisuus?
Oy Nokia Ab Kaapelitehtaan osasto Valopti'69-näyttelyssä vuonna 1969. Kuva: Kalevi Hujanen. Keravan museo.
Autonrenkaista VHF-puhelimiin
Nokian kaapelitehtaalle perustettiin 1960 elektroniikkaosasto. Vuonna 1964 tehdas julkaisi ensimmäisen VHF-puhelimensa. Oltiin matkalla kohti uutta aikaa, jonka yhdeksi tunnussanaksi tuli nokialainen.
Kännykkä oli alun perin Nokian tavaramerkki, siis vain yhden valmistajan yhden tuotteen nimi. Nimitystä oli kuitenkin vaikea hahmottaa erisnimeksi, sillä sanahan on johdos lapsenkielisestä ’kättä’ tarkoittavasta känny-sanasta. Sana yleistyikin niin, että Nokia jokin aikaa sitten luopui yrityksistä säilyttää sana tavaramerkkinä.
Moni omistaa Nokiaa, vielä useampi nokialaisen. Mutta omistaako Nokia meidät?
Nähtävissä on pyrkimystä kielemme omimiseen. Jo muinoin yritys rekisteröi Kännykän tavaramerkikseen. Sitä ennen se oli ottanut itselleen kunnan nimen. Hyvä että kunta sattui olemaan Nokia. Miltä kuulostaisi maailman pörsseissä Vöyri-Maksamaa Connecting People?
Neekeriksi kutsumisesta
”Yksikään vietnamilainen ei ole koskaan kutsunut minua neekeriksi”. Näin väitetään nyrkkeilijä Muhammed Alin sanoneen, kun hän kieltäytyi lähtemästä palvelemaan Yhdysvaltoja Vietnamin sotaan. 1960-luku oli Yhdysvalloissa kansalaisoikeustaistelun, neekeriksi nimittelemisen ja rasismin vastustamisen vuosikymmen.
Viimeaikaisen keskustelun suosikkisanoja on ollut rasismi. Sanan nykyisen suosion huomioon ottaen tuntuu yllättävältä, että se itse asiassa on suomessa varsin uusi lainasana. Se on lainattu vasta 1960-luvun loppupuolella; Kielitoimiston sanakokoelmissa ensimmäinen tieto on vuodelta 1969. Itse ilmiö oli toki Suomessakin tunnettu jo aiemmin. Nykysuomen sanakirja ei vielä tunne rasismia (kirjan sanasto on kerätty ennen 1950-lukua), mutta kylläkin sanan rotusyrjintä.
Nyt kuumana hehkuvassa neekeri-keskustelussa tuo vanha epätieto nostaa taas päätään. Aika tuntuu olevan otollinen radikaalillekin suvaitsemattomuudelle. Lyödynkin on löydettävä joku, jota lyödä.
Yhteisvastuuviikon juhlatilaisuudessa Nurmijärven seurakuntatalolla esitettiin kehitysmaiden lapsista kertova elokuva (1979). Kuva: Nurmijärven museo.
Alikehittynyt maa, kehitysmaa ja kehittyvä maa – vai ei mikään näistä?
Ensimmäisen kerran termiä alikehittyneet (engl. underdeveloped) maat käytettiin YK:n raportissa 1951. Synonyymina käytettiin ilmausta köyhät (poor) maat. Myöhemmin termi vaihtui kehitysmaaksi (developing countries). Tätä aiemmin esimerkiksi antropologit käyttivät ilmausta primitiiviset kansat.
Sittemmin on alettu puhua kehittyvistä maista (developing countries). Tosin tätäkin termiä on kritisoitu voimakkaasti. Niinpä esimerkiksi Maailmanpankki päätti 2016, ettei se enää erottele ”kehittyviä” ja ”kehittyneitä” maita World Development Indicators -julkaisussaan.
Vuonna 1959 julkaistiin Nykysuomen sanakirjan viides osa, ja sen loppuun tuli suppea täydennysluettelo, joka sisältää lähinnä 1950-luvulla
kerättyjä sanoja. Tässä täydennysluettelossa kehitysmaa jo on: ”s. takapajuisista, vähän kehittyneistä, vasta kehittyvistä maista”. Esimerkkinä mainitaan ”Afrikan kehitysmaat”. Täydennysluettelossa on myös hakusana alikehittynyt, jota sanotaan käytettävän ”takapajuisista, vähän kehittyneistä” maista eli ”kehitysmaista”.
Kielitoimiston sanakirjassa on hakusanat alikehittynyt ja kehitysmaa. Hakusanan kehittynyt kohdalla mainitaan esimerkkinä teollisesti kehittyneet maat.
Tuula H. Laaksovirta: Kehitysmaat ja tiede. Kirjastotiede ja informatiikka 4/1985. Siinä mainittu: Goldthorpe, J. E. The Sociology of the third world. Disparity and development. 2nd ed. Cambridge, 1984.
Taistolaisuus, erisnimestä yleisnimeksi
Suomen kommunistisen puolueen sisään syntyi oppositio 1960-luvulla. Opposition johtohahmo oli Taisto Sinisalo, ja oppositiota ryhdyttiin myöhemmin kutsumaan taistolaisiksi ja aatetta taistolaisuudeksi.
Entä Kankkulan kaivo? Vaikka Kankkulan sijaintia ja alkuperää ei tiedetäkään, nimi on selvintä pitää erisnimenä. Toisaalta voidaan mennä ”päin prinkkalaa”, vaikka Prinkkalasta on paljon enemmän tietoa. Kieli ei tässäkään suhteessa ole aina kovin loogista.
Muilutus ilmeisesti liittyy 1930-lukuun ja lapualaisiin Muilun veljeksiin. Ritoloiden ottamisen taustalla on juoksijasuuruus Ville Ritola. Mutta onko jörnimisellä jotain tekemistä Jörn Donnerin kanssa?
SKP:n vappumarssikulkue Kaivokadulla vuonna 1960. Kuva: Iiro Nurminen. Helsingin kaupunginmuseo.
Ajan sanojen taustaa
Tämäkin vuosikymmen toi suomalaisten tietoisuuteen monia uusi asioita ja ilmiöitä, uusia ilmauksiakin. Mutta millaiset ovat ajalle ominaisten sanojen taustat? Kysymyksiä ja vastauksia sanojen alkuperästä -sivuillamme selitetään sanojen juuria.
Sanatarkasti astronautti matkaa tähtiin, kosmonautti avaruuteen, mutta käytännössä sanat tarkoittavat kuitenkin samaa, avaruusmatkailijaa.
Neuvostokosmonautti Juri Gagarin tervehtii yleisöä Tampereella 1961. Kuva: Kauko Sihlman. Museokeskus Vapriikki.
Hippi-liike syntyi 1960-luvulla San Franciscossa. Englannin sanan hippie pohjalla on amerikanenglannin slangisana hip ’uusimpia virtauksia seuraava, avantgardistinen’.
Johannes Kastajan vuoksi vietettävän juhlan nimi juhannus on nimen Johannes muunnelma. Suomen murteissa juhannusta on nimitetty myös johannekseksi, juhananpäiväksi, juhaniksi, juhannekseksi tai jussiksi.
Italian sanan pizza alkuperä on tuntematon. On toki esitetty sanan alkuperää koskevia oletuksia: sana voisi olla peräisin eräästä sammuneesta germaanisesta kielestä ja näin ollen liittyä saksan sanaan Bissen ’suupala’, tai sana voisi tavalla tai toisella liittyä pita-leivän nimitykseen.
Lappeenrantalainen pitseria Adriano bar 1960-luvulla. Kuva: Kuultokuva. Lappeenrannan museot.Sana politiikka on lainattu ruotsin politik-sanasta, joka puolestaan on peräisin lähinnä ranskan kielestä, jossa politique on kirjattu 1200-luvulla merkityksessä ’hallitseminen, hallintotiede’. Ranskaan sana kulkeutui latinan kautta klassisesta kreikasta, jossa politikḗ tékhnē oli ”valtiohallinnon taito”.
Latinan adjektiivi radicalis merkitsee juureen menevää tai liittyvää, perusteellista, ja se on johdos sanasta radix ’juuri’.
Sana raha on lainaa germaaniselta taholta, ja se on tarkoittanut alkuaan kuivunutta eläimen nahkaa.
Markan kolikko, 1967. Kuva: Turun museokeskus.Sana tabu on tullut suomeen ruotsin ja englannin kautta. Lähtökohta on polynesian kielessä, jossa tabu merkitsee pyhää, sellaista, mihin ei saa koskea.
Sana teollisuus on 1800-luvulla muodostettuja uudissanoja. Se on johdettu adjektiivista teollinen ja se edelleen substantiivista teko. Sanapesyeen lähtökohtana on ikivanha tehdä-verbi.
Sana viestintä on otettu yleiseen käyttöön vuonna 1966. Viestintä samoin kuin viestin ja joukkoviestimet syntyivät suomen kielen tutkijoiden Terho Itkosen (1933–1998) ja Jorma Toivaisen yhteisen pohdiskelun tuloksena, kun Toivainen tarvitsi käännöstyössään sopivaa suomenkielistä vastinetta englanninkieliselle termille communication.
Voiko olla haadee ilman hompelipompelia?
Uudenmaan ja Helsingin ruotsin puhekieleen ilmestyi 1960-luvulla juoma nimeltä hobbel bobbel. Kyseessä on eräänlainen munatotin alkoholiton muoto, siis vispattu muna, johon on sekoitettu sokeria. Muistan itsekin 1960-luvulla saaneeni välipalana tällaisen herkun. Stadin slangissa juoman nimi on hompelipompeli.
Paikannimien suomalaistamista ja YK:n yhteistyötä
Edellisen vuosikymmenen tapaan sekä Karjalan että muun Suomen paikannimistön
keruu oli kovasti meneillään, ja sitä kiirehdittiin. Lehdissä kuitenkin myös kiiteltiin, että Nimiarkistoon oli karttunut jo puolitoista miljoonaa paikannimilippua.
Maaltamuuton seurauksena kaupunkien ruotsinkielistä paikannimistöä käännettiin tai muokattiin suomen kieleen sopivaksi. Kaupunkeja kaavoitettiin, ja uusia kadunnimiä tuli lisää.
Muuttokuorman purkamista Porvoonkadulla Helsingin Alppiharjussa 1965. Kuva: Teuvo Kanerva. Museovirasto.
Helsingin yliopisto sai ensimmäinen nimistöntutkimuksen alan professorinsa. 1967 pidettiin Sveitsissä ensimmäinen paikannimien huollon maailmankonferenssi YK:n puitteissa, ja siitä lähtien Suomi on osallistunut säännöllisesti YK:n paikannimityöhön.
Lehdistö kirjoitti etunimimuodista. Lahti-lehti esitteli lahtelaisten vuoden 1962 etunimiä: suosittuina kasteniminä näyttäytyivät muun muassa Jaana, Tiina, Tuija, Tuire, Kirsi sekä Ari, Jari, Kari, Juha ja Jukka.
Södrik: Suvela tai Söyrikki?
Ajalle tyypillistä oli ruotsinkielisten paikannimien suomalaistaminen. Nimivaihtoehtoja käsiteltiin valtuustoissa. Espoon kylien nimien suomentamisessa kuultiin Valtionarkistoa, Helsingin yliopiston suomen kielen laitosta, Uudenmaan läänin maanmittauskonttoria ja Svenska språkvårdsnämndeniä.
Espoon sanomat, 12.7.1963. Klikkaa kuva isommaksi.
Nimimaisemanhoitoa
Svenska litteratursällskapetin nimiarkiston johtaja Kurt Zilliacus kirjoittaa nimistöasiantuntijoiden kuulemisen tarpeellisuudesta kaupunkinimistön suunnittelussa (Helsingin Sanomat 12.11.1969):
Kaikilla muilla sektoreilla käytetään asiantuntemusta ja perustetaan suunnittelutoimistoja, joihin palkataan erikoiskoulutettua henkilökuntaa. Kukaan ei hyväksyisi, että asutusalueiden tai tieverkostojen suunnittelu uskottaisiin esim. kielimiehille. Kuitenkin pidetään täysin hyväksyttävänä, että teknikot ja liikemiehet saavat valita paikannimemme.
Nimistö, jossa on runsaasti sellaisia nimiä kuin Kävelykeppi, Tuuliruusu tai Rajakylänsuunta vaikuttaa helposti mielettömältä.
Nimistöntutkimus saa professuurin
Helsingin yliopisto nimitti filosofian tohtori Viljo Nissilän ensimmäiseksi nimistöntutkimuksen professoriksi 1969. Nissilän kirjoittama yliopistollinen oppikirja Suomalaista nimistöntutkimusta (SKS) oli julkaistu jo 1962. Hänen teoksensa Paikannimistömme huolto ja suojelu (SKS, 1965) oli ensimmäinen kotimaisten paikannimien oikeinkirjoitusta ohjaava opas. Väitöskirjassaan (1939) ja myöhemmissä tutkimuksissaan Nissilä keskittyi erityisesti Karjalan nimistöön.
Viljo Nissilä haastattelee Nestori Simolaa Hauholla 1968. Kuva: Kotuksen arkisto.
YK:n ensimmäinen paikannimikonferenssi
YK pyrkii paikannimityöllään kansainvälisen yhteistyön ja vuorovaikutuksen helpottamiseen.
Yhdistyneiden kansakuntien talous- ja sosiaalineuvosto piti 4.–22. syyskuuta 1967 Genevessä konferenssin maantieteellisten nimien (paikannimien) normaalistamisesta, millä tarkoitetaan niitä menettelytapoja, joita noudattamalla kullekin nimelle vakiinnutetaan tietty kirjoitusasu.
Uusi Suomi 15.10.1967
Suomesta paikalla oli apulaisprofessori Viljo Nissilän lisäksi maanmittauslaitoksen diplomi-insinööri Veikko Nurmi ja filosofian kandidaatti Kerkko Hakulinen Suomen Maantieteellisestä Seurasta. Konferenssissa päätettiin muun muassa perustaa YK:hon pysyvä paikannimikomitea koordinoimaan eri maissa tehtävää työtä.
Paikannimiä tienviitoissa. Kuva: Espoon kaupunginmuseo.
Puhinaa puhoksesta
Osto(s)keskukset, kauppakeskukset, liikekeskukset, ostarit. 1960-luku toi mukanaan uudenlaiset rahan ja ajan kulutuspaikat. Itä-Helsingissä sijaitsevan liikekeskittymän nimityksestä käytiin vilkasta keskustelua.
Vaatimattomia olivat ne ensimmäiset kauppakeskittymät, joita alkoi nousta joihinkin Helsingin lähiöihin 1950–60-luvun vaihteessa. Muutaman ruoka- ym. kaupan lisäksi niissä oli ehkä kampaamo, pesula, baari, pankki, posti ja jokunen virasto. Aluksi, ainakin vuonna 1960, keskusteltiin siitä, oliko englannin shopping center käännettävä osto- vai ostoskeskukseksi.
Puotinharjuun 1965 avattua ostoskeskusta nimitettiin puhokseksi. Nimitys oli sanomalehti Uuden Suomen vuonna 1961 järjestämän sanakilpailun satoa. Tunnettu kansatieteilijä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Kustaa Vilkuna ehdotti tuolloin kauppakeskuksen nimitykseksi pohjalaista puhto-sanaa, joka merkitsee talorykelmää. Vilkuna arveli sanalla olevan yhteyden myös paikannimeen Puhos.
Ehdotus herätti keskustelua puolesta ja vastaan. Kuva: Uusi Suomi 23.1.1964.
Tiedämme, että sana ostoskeskus yleistyi, mutta puhos alettiin pian mieltää erisnimeksi. Itähelsinkiläiset voivat yhä käydä ostoksilla Puotinharjun Puhoksessa.
Lapsia Puotinharjun Puhoksessa joskus vuosien 1964 ja 1973 välillä. Kuva: Teuvo Kanerva. Museovirasto.
Kielikello, kuumoduuli ja kiista ästeeteestä
Ensimmäinen Kielikello-lehti näki päivänvalon vuonna 1968, ja Kielitoimiston neuvontapuhelin kävi kuumana kuulennon takia. Kielenhuolto-ohjelmien perinne radiossa sai jatkoa, ja vuosikymmenen kuumatunteisimman kielikiistan takana oli kysymys siitä, lausutaanko esteetee vai ästeetee.
Sanakirjoja saatiin valmiiksi ja toisia aloiteltiin: Nykysuomen sanakirjan viimeinen osa julkaistiin vuonna 1961 ja Karjalan kielen sanakirjan ensimmäinen osa vuonna 1968. Myös Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimitustyö alkoi 60-luvulla.
Kansainvälinen avaruusasema kulkemassa Kuun edestä. Kuva: ESA.
Matka kuuhun!
Ihmisen astuminen Kuun kamaralle herätti myös kielikysymyksiä.
Yksi 1960-luvun merkkitapauksista oli ensimmäinen miehitetty kuulento. Apollo 11 laskeutui Kuun kamaralle 20.7.1969. Kuulento sai osakseen paljon huomiota Suomessakin, ja tapaus poiki kysymyksiä myös Kielitoimiston puhelinneuvontaan.
Astronautit laskeutuivat Kuuhun Eagle-nimisellä kuumoduulilla. Kuten monissa muissakin vierassanoissa, on myös moduulissa ongelmana vokaalin pituus: pitääkö siis kirjoittaa moduli vai moduuli?
Tähtitieteessä Aurinko, Maa ja Kuu ovat erisnimiä samoin kuin muutkin nimetyt taivaankappaleet.
Ylen Aristoteleen kantapään Kielineuvonnan vuosikymmenet -ohjelmassa kuullaan, kuinka puhelinneuvonnassa saatettiin 60-luvulla neuvoa Kuu-aiheisissa kysymyksissä.
Kuustudiossa seurattiin suorana ensimmäisiä askelia Kuun pinnalla.
Kielikello alkaa ilmestyä
Kielenkäytön perusasioista ja ajankohtaisista aiheista on kohta jo puolen vuosisadan ajan voinut lukea Kielikellosta.
Kielenhuollon tiedotuslehden Kielikellon ensimmäinen numero ilmestyi 1968. Siten toteutui suomen kielen käytön kohentamiseksi työtä tehneiden ”kielimiesten” vuosikymmenien haave. Alku oli vaatimaton, yksi pienehkö lehti vuodessa. Vuosien myötä lehti osoitti tarpeellisuutensa, sen lukijakunta ja tilausmäärä kasvoivat, ja Kielikelloa alettiin julkaista ensin kaksi, sitten neljä numeroa vuodessa.
Kielikello-lehtiä Kotuksen kirjastossa. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.
Kielikellon ensimmäinen numero
Matti Sadeniemi oli lehden ainoa toimittaja, ja hän olikin kirjoittanut itse suurimman osan jutuista. Numeron teema oli vierasperäiset sanat (ns. lainasanat) eli vierassanat. Lehden tärkeimmässä artikkelissa esitetäänkin vierasperäisten sanojen kirjoitusohjeet, selkeästi tapausryhmiin jaettuna.
- Matti Sadeniemi: Vierasperäisten sanojen asu (Kielikello 1, 1968)
- Kielikello 1 (1968) Kielikellon sähköisessä arkistossa
Kielikellon ensimmäisessä numerossa oli asiaa vierassanoista.
Aristoteleen kantapää onnittelee Kielikelloa
Radio-ohjelma Aristoteleen kantapään toimittaja Pasi Heikura aloitti aikoinaan Kielikello-tilauksensa kuultuaan M. A. Nummisen lukevan lehteä kieliharrastuksensa tukena.
Kaikki me isänmaalliset äidinkielenystävät onnittelemme tänään Kielikello-lehteä, joka täyttää tänä vuonna täydet 40 vuotta. Paljon onnea ja pitkää ikää!
Karilta Kielitoimiston huomioon
Täpö ja haarasoipio. Kari Suomalainen, Helsingin Sanomat 1962. © Kari Suomalaisen perikunta.
Kielivartiosta Kielikorvaan
Kielikorva jatkoi radiossa ohjelmien Käytännön suomea, Kielivartio, Sanapohdin ja Sanalla sanoen työtä suomen kielen vaalijana. Kielikorvaa lähettiin syksystä 1969 lähtien 39 vuotta, kunnes Kielikorva hiljeni vuoden 2008 lopussa.
Poliitikkojen kieltä ja siinä viliseviä ilmauksia käsiteltiin Kielikorvassa joulukuussa 1969. Kirsti Penttinen, Jaakko Laakso ja Eero Saarenheimo kysyvät, onko Suomi puheiden kehitysmaa ja miksi puhujia ei kouluteta puolueiden toimesta. Poliittikkojen kielestä ovat esimerkkeinä muun muassa sanat oikeudenmukainen ja junttaus.
Radioon oma kielenhuoltaja
Radionkuuntelijat valittivat usein radion kielestä Kielitoimistoon. Kielitoimisto lähetti ”paimenkirjeitä” radioon ja radiotoimittajat kysyivät toimistolta neuvoa akuutteihin kieliongelmiin.
Kielivartio-pakinoiden ahkeroinnin aikaan 1960-luvun alkupuoliskolla niissä kannettiin usein huolta myös radion kielestä. Niinpä E. A. Saarimaa esitteli moneen otteeseen radiosta poimimiaan kielivirheitä vaatien radio-ohjelmien kielentarkistusta. Kielilautakunta päättikin 1963 ehdottaa Yleisradiolle vakinaisen kielenvalvojan kiinnittämistä ”tarkkailemaan radio-lähetysten kieliasua ja opastamaan esiintyjiä” (kielilautakunnan pöytäkirja 5.3.1963).
Vuonna 1965 pöytäkirjassa kerrotaan viimein, että radio oli perustanut vakinaisen kielenvalvojan toimen ja valinnut siihen Päivi Latvalan. Hänen toimenkuvaansa kuului tosin lähinnä puheilmaisun huolto.
Olli ja Seppo Packalén kuuntelemassa Hitachi-merkkistä matkaradiota Vantaanjoen varressa (n. 1965). Kuva: Pentti Leinonen. Nurmijärven museo.
Nykysuomen sanakirjan viimeinen osa ilmestyy
Vuosina 1951–1961 ilmestynyt Nykysuomen sanakirja on ensimmäinen kattava esitys suomen kielen keskeisestä sanastosta.
Kuusiosainen teos, kaikkiaan yli 200 000 sanaa, oli valmis 1961. Arvostelijat ja suuri yleisö antoivat sille varauksettoman tunnustuksen.
Nykysuomen sanakirjalla on ollut suuri vaikutus viime vuosikymmenien kielenkäyttöön, ei vähiten oikeakielisyyden vakiinnuttajana. Se on ohjannut kielenviljelyä ehkä enemmänkin kuin toimitustyössä aikanaan osattiin nähdä. Silloin pidettiin tämän sanakirjan tärkeimpänä tehtävänä antaa kuva koko olemassa olevasta kielenkäytöstä, johon kuuluvat myös eräät huonot, harvinaiset, vanhentuneet, puhekieliset ja murteelliset ilmaukset.
Nykysuomen sanakirjan kuudes osa.
Hattukirjainsuosituksia
Suhuäänteiden š ja ž merkintä (š ja ž vai sh ja zh) on noussut esiin yhä uudelleen. Hatullista merkintää on vastustettu yleensä hatun tekniseen hankaluuteen vetoamalla.
Suhu-s:n merkintä tuli esille seuraavan kerran Suomen Akatemian kielilautakunnassa 1960-luvun lopulla Nykysuomen sivistyssanakirjan toimitustyön yhteydessä. Päätoimittaja Arvo Keinonen oli laatinut lautakunnalle (19.2.1968) alustuksen, jossa ehdotettiin varsin laajaa siirtymistä š:stä s:ään.
Asiaa käsiteltiin uudelleen runsaan vuoden kuluttua (27.3.1969). Tällöin keskusteltiin š > s -muutoksen lisäksi – yllättäen – myös siitä, pitäisikö hyväksyä š:n rinnalle sh. Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi kirjasi pöytäkirjaan näin: ”S:ään siirtymistä puoltaa suomen fonetiikalle vanhastaan vieraan š:n erittäin pieni esiintymistiheys ja ääntämisen horjuvuus, sh:lla merkitsemistä taas se, että š-kirjain ei niiden kuuden vuosikymmenen kuluessa, joina sitä on suositettu, ole paljonkaan päässyt käyttöön muuta kuin oppi- ja sanakirjoissa.”
Työmiehiä pelaamassa shakkia (tai šakkia) ruokatunnilla Finlandia-talon rakennustyömaalla. Kuva: Simo Rista. Helsingin kaupunginmuseo.
Esteeteen uutiset vai ästeeteen uutiset?
1960-luvun tunteita herättävin kieliriita käytiin kirjainten nimistä. Kiistakapulakirjainten l, m, n, r ja s lukutapa vakiintui vähitellen ä-alkuiseen muotoon.
Radionkuuntelijoita hämmensi keväällä 1960 muutos, jossa Suomen Tietotoimiston uutisten lukija oli yhtäkkiä siirtynyt lukemaan ”esteeteen” (STT:n) uutisten sijasta ”ästeeteen” uutisia. Suomen kielen professori Pertti Virtaranta oli pitänyt 23.3.1960 radiossa esitelmän ”Älkää lasketelko ’erräpäitä’!” Ilmeisesti radion johto koki, että Virtarannan suositus oli velvoittava, ja niinpä uutistenlukijat saivat käskyn ryhtyä lausumaan STT-lyhennettä suosituksen mukaisesti.
Kielisodaksi jupina riehahti kun muusikko Kari Rydman huitaisi Suomen Akatemian kielitoimistoa mielipidekirjoituksellaan Ylioppilaslehdessä (4.11.1960), otsikkona ”Oikeakielisyys ja kieliterrori”. Terroriksi hän leimasi muun muassa ”sellaiset oikeinkirjoitusta tai ääntämistä koskevat ohjeet, joiden suhteen maassa on vallinnut kaksi vakiintunutta käytäntöä”
Jälkeenpäin tarkastellen voinee yhtyä Matti Sadeniemen sanoihin: ”Mitä tavattomia tunnearvoja saattaa liittyä niin proosallisiin sanoihin kuin kirjainten nimiin?” Miksi joku vaivautui niinkin äärimmäisiin toimiin kuin Keijo Astala, joka vielä vuoden 1963 puolella painatti lentolehtisen Ä-alkuisen kirjaintennimibarbarismin synnystä ja levittäjistä Suomessa?
STT:n radioantenni Tampereen rautatieaseman tornissa vuonna 1960. Kuva: O. A. Lehtonen. Suomen Rautatiemuseo.
Muoto-opin arkisto aloittaa
Arkisto perustettiin 25.5.1967. Näin toiminnan alkamista kuvaillaan Muoto-opin keruu-opas lisävihkoineen -julkaisussa:
Ensimmäiset parikymmentä muoto-opin kenttäkerääjää kiinnitettiin heti kesäksi 1967 ja seuraavat kesäksi 1968; heidän työnsä tärkeimpänä apuneuvona oli v. 1967 ilmestynyt 114-sivuinen moniste ”Kansankielen muoto-opin keruuohjelma”, jonka täydennykseksi v. 1968 julkaistiin vielä 39-sivuinen lisävihko. Muutamaa tasoltaan tyydyttäväksi arvioitavaa poikkeusta lukuun ottamatta täyttivät kertyneet kokoelmat hyvin tai erinomaisesti keruun järjestäjien odotukset. Muoto-opin arkisto, joka keruun yhteydessä perustettiin Helsingin yliopiston suomen kielen laitokseen, käsittää jo nyt (huhtikuussa 1969) suhteellisen täydelliset morfologiset kokoelmat 17 pitäjän murteesta ja vaillinaisempia kokoelmia samoin 17 pitäjän murteesta; lisäksi on Etelä-Pohjanmaalla kerätty muutamia erityiskysymyksiä valaisevat pienoiskokoelmat 18 pitäjästä. Kaikkiaan koossa on nyt n. 67 200 arkistolippua ohjelman mukaan kerättyä aineistoa.
Muoto-opin arkiston työntekijöitä 1970-luvulla. Kuvassa Kerttu Mulari, Kaisu Juusela ja Raija Lehtinen. Kuva: Pekka Sammallahti. Muoto-opin arkisto.
Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimitustyö alkaa
Vanhan
kirjasuomen sanakirja esittää sanat, jotka esiintyvät 1540-luvulta
vuoteen 1810 asti suomeksi julkaistussa kirjallisuudessa. Valtaosa lähteistä on
hengellistä, kirkolliseen käyttöön tarkoitettua kirjallisuutta.
Vanhan kirjasuomen sanakirja, VKS, on ollut verkossa jo muutaman vuoden, joten nykyään kuka tahansa pystyy varmistamaan verkkosanakirjasta Ruotsin vallan aikana käytettyjen sanojen merkityksiä. Jo vuonna 1896 Emil Nestor Setälä esitti Suomalaisen sanakirjatyön ohjelmassaan vanhemman kirjakielen sanakirjan laatimista, mutta hän ei voinut aavistaa, missä muodossa idea lopulta toteutuisi…
Varsinaisesti VKS:n toimitustyö alkoi vasta 1960-luvulla professori Martti Rapolan johdolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran alaisuudessa. Työ keskittyi alkuun lähinnä aineiston kokoamiseen sanalipuiksi: suurinta osaa aivan vanhinta suomenkielistä kirjallisuutta ei ollut lainkaan sanastettu.
Vanhan kirjasuomen sanakirjan aineistoa. Kuva: Maria Lehtonen, Kotus.
Sanakirja karjalan kielestä
1960-luvulla valmistui suomen lähintä sukukieltä kuvaavan suursanakirjan ensimmäinen osa. Karjalan kielen sanakirja, osa I, ilmestyi vuonna 1968 Suomalais-Ugrilaisen Seuran julkaisusarjassa.
Suurten sanakirjahankkeiden julkaisusuunnitelmat ovat yleensä olleet kovin optimistisia, niin myös Karjalan kielen sanakirjan. SKS:n kielitieteellisen valiokunnan vuonna 1939 laatiman suunnitelman mukaan ”Itäkarjalaismurteiden sanakirjasta” tulisi vähintään Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan kokoinen ja sen käsikirjoitus valmistuisi kahdelta toimittajalta 9 vuodessa. Sanakirjan vaatima työmäärä oli lopulta moninkertainen – sen materiaalikin karttui vielä 1970-luvulle saakka – ja sanakirjasta tuli kuusi paksua nidettä sisältävä teos, jonka viimeinen osa julkaistiin vuonna 2005.
Ajan hahmo: Matti Sadeniemi
Matti Juho Sadeniemi (vuoteen 1928 Sadenius; 1910–1989) oli suomen kielen dosentti. Hän työskenteli muun muassa Nykysuomen sanakirjan päätoimittajana ja Nykysuomen laitoksen johtajana. Hän toimi myös perustamansa Kielikello-lehden päätoimittajana vuosina 1968–1974.
Toimittaja Eero Saarenheimo ja Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi vastaavat kuulijoiden kysymyksiin ohjelmassa Kielitoimisto vastaa. 1959. Kuva: Ruth Träskman, Yle.
Kielikello-lehden numero 4/1989 on omistettu samana vuonna kuolleen Matti Sadeniemen muistolle. Päätoimittaja Esko Koivusalo kirjoittaa Sadeniemestä tähän tapaan:
Kielenhuollon tiedotuslehden Kielikellon perusti vuonna 1968 professori Matti Sadeniemi. Hän ehti toimittaa seitsemän Kielikellon numeroa ennen siirtymistään eläkkeelle 1974. Viidentoista eläkevuoden jälkeen Matti Sadeniemen elämä päättyi 29. heinäkuuta 1989 Tyrvännössä. Hänen elämäntyönsä kunnioittamiseksi on koottu tämä Kielikellon numero. Se sisältää valikoiman Matti Sadeniemen artikkeleita ja kielipakinoita. Niissä kuuluu hänen äänensä, ne ovat hänen tyyliään. Niiden havainnot eivät ole menettäneet teräänsä, niiden sanoma on yhä ajankohtainen.
Ensimmäisen Kielikellon otsikoimaton esipuhe, joka on samalla lehden ohjelmanjulistus, mahtuu seitsemälle riville. Viimeinen virke kuuluu: ”Niitä varten, jotka haluavat säilyttää niitä (= Kielikellon vihkoja) mapissa, on takasivulle sijoitettu lävistysmerkit.” Aikomus oli julkaista tietoa, jota kannattaa säilyttää, ja tässä Sadeniemi onnistui mainiosti. Ohjelman hän tiivisti kolmeksi kohdaksi: lehti haluaa kiinnittää lukijoidensa huomiota kielenkäyttökysymyksiin, välittää tietoa Suomen Akatemian kielitoimiston suosituksista ja avata lukijoille näkymiä kielen maailmaan.
Pitkällä tähtäimellä...
Marraskuun 1969 toisessa Kielikorva-lähetyksessä Matti Sadeniemi perkasi yhdessä Kirsti Penttisen ja Väinö Pertamon kanssa suomen kieleen pesiytyneitä uusia sanoja ja ilmauksia. Ruodittavina olivat muun muassa sanat käynnistää ja tekninen sekä ilmaukset puolesta ja vastaan, pitkällä tähtäimellä ja poliitikkojen puheesta napattu seuraavana järjestyksessä. Huvitusta herätti myös autoilusanasto: sisäänmeno- ja ulosmenotie, säteettäistie ja auton sisäänajo.
Kielenkäytön kysymyksiä
Sadeniemi julkaisi laajimmat kielenkäyttöä koskevat artikkelinsa teoksessa Kielenkäytön kysymyksiä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tietolipas-sarjassa vuonna 1960. Sadeniemen artikkeleita ja muita tekstejä leimaa maltillisuus, asiantuntemus ja selkeys.
Kielenkäytön kysymyksiä -kirjan kansi. Kuva: Risto Uusikoski, Kotus.
Paula Vuorela ja Matti Sadeniemi (1955). Kuva: Erkki Ala-Könni. SKS, kirjallisuusarkisto.
Sadeniemi Sanapohtimessa 1967
Hannes Sihvon toimittamassa Sanapohdin-ohjelmassa 12.2.1967 maisteri Paula Vuorela vastaa yleisökysymyksiin, professori. H. Penttilä esittää ehdotuksen hankkia- ja etsiä-tyyppisten verbien imperfektiksi, M.A. Numminen esittää kappaleensa ”Jos jäsennämme lauseen”, professori Matti Sadeniemi esitelmöi suomalaisten etunimien rytmitajusta ja professori Lauri Hakulinen kertoo, mitä vanhat sukulaisuussanat saattavat kertoa.
”Vakiintuneeseen älä kajoa”
Matti Sadeniemi luotsasi kirjakielen selville vesille karikosta, johon se oli kielikiistojen myötä ajautunut.
Sadeniemen usein toistama periaate kielenhuollossa oli: ”vakiintuneeseen älä kajoa”. Hän arvosti ja vaali sitä kypsyyttä, jonka kirjakielemme oli 1950-luvulle mennessä saavuttanut. Hän oli uudistajana varovainen ja kielenviljelyn huoltajana kaukana ”ankarasta puutarhurista”. Kielenhuolto on hänen jälkeensä voinut katsoa eteenpäin, uusiin tehtäviin. Perusta on ollut kestävä.
Runo ja aika
P. Mustapään runous on aina merkinnyt minulle paljon. Laulu vaakalinnusta -kokoelmasta saakka, jonka ilmestyessä olin seitsentoistavuotias, olen aina rientänyt hankkimaan hänen uudet kokoelmansa, lukenut niitä hartaasti ja rikastunut niistä. Muistan vielä, kuinka väkevästi hänen oikullisina lainehtivat säkeensä heti alusta minuun tehosivat. Esimerkiksi:
Me menimme juhlapukuisina herkän-hartaalla miellä,
ja yhteen kartanon Mirjamin kanssa satuimme kirkkotiellä.
Me hymyilimme ja tervehdimme. Ja Mittumaarian pellot
oli kukkamerenä: päivänkukat ja apilaat ja kellot
kuin laineet kohisi aidan takana. Väkevä koivujen haju
ja kasteen tuoksu syöksyi vastaan kuin myrskytuuli raju.
Vuosikymmenen kirjasatoa
1960-luvulla ilmestyi runsaasti kielitieteellistä ja muuta kieltä koskevaa kirjallisuutta. Tässä joitakin poimintoja sellaisista kirjoista, jotka ovat luettavissa Kotuksen kirjastossa:
Aleksis Kiven kielen irrallisista aineksista. Koivisto, Helinä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1966.
Finnish and English vowels: a comparison with special reference to the learning problems met by native speakers of Finnish learning English. Wiik, Kalevi. Turku: Turun yliopisto, 1965.
Kalannimistä kulttuurintutkimuksen lähteenä. Vilkuna, Asko. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1965.
Kansan kieli, omin omaisuutemme: ohjelmistoa koulutunneille ja kansalaisjuhliin. Toim. Kalevalaseura. Helsinki: Kalevalaseura, 1964.
Karjalan kielen sanakirja. 1. osa, A–J. Päätoimittaja Pertti Virtaranta. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1968.
Luettelo Suomen virastojen ja julkisten laitosten englannin-, ranskan-, saksan- ja venäjänkielisistä nimistä. Helsinki: Suomen Unesco-toimikunta, 1962.
Lääketieteen sanakirja. Pesonen, Niilo, Ponteva, Eero. Porvoo: WSOY, 1961.
Muoto-opin keruuopas. Itkonen, Terho, Heikki Leskinen, Heikki Paunonen ja Tapani Lehtinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1969.
Neuvostoliittolaisten henkilönnimien opas: kokoelma venäläisiä etunimiä sekä Neuvostoliitossa käytössä olevia sukunimiä: oikeinkirjoitus- ja painotusohjeluettelo. Toim. Antti Scherbakoff ja Martti Kahla. Helsinki: Neuvostoliittoinstituutti, 1967.
Nimestäjän opas. Itkonen, Terho. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1961.
Nykysuomen sanakirja. 6. osa, Ts–Ö. Päätoimittaja Matti Sadeniemi. Porvoo: WSOY, 1961.
Suomalaisen lakikielen historia pääpiirteittäin. Pajula, Paavo. Porvoo: WSOY, 1960.
Suomalais-ruotsalainen suursanakirja, Finsk-svensk storordbok. Laatinut Knut ja Aulis Cannelin, Lauri Hirvensalo & Nils Hedlund. Porvoo: Helsinki: WS, 1968.
Suomen kansa muistelee: näytteitä suomen kielen vanhoista kansanmurteista. Virtaranta, Pertti. Porvoo: WSOY, 1964.
Suomen kielen etymologinen sanakirja 3. Erkki Itkonen, Aulis J. Joki. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1962.
Suomen kielen etymologinen sanakirja 4. Erkki Itkonen, Aulis J. Joki. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1969.
Suomen kielen lauseoppi. Siro, Paavo. Helsinki: Tietosanakirja, 1964.
Suomen kielen äännehistorian luennot. Rapola, Martti. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1966.
Suomen sanaston käännöslainoja. Hakulinen, Lauri. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1969.
”Suomen Yhteisen-Cansan suuremmaxi wacuudexi.”: Tutkielma valtakunnan säätyjen pankin seteleissä käytetystä suomen kielestä. Lindgren, Torgny. Helsinki, 1963.
Suuri nimipäiväkalenteri. Vilkuna, Kustaa. Helsinki: Otava, 1969.
Ylioppilasaineista ja niiden arvosteluperusteista
Kotimaisten kielten keskus valitsi kuukauden kirjaksi kesäkuussa 2017 teoksen Ylioppilasaineista ja niiden arvosteluperusteista. Kevään 1967 aineiden tarkastelua. Teos vastasi edellisen vuoden ylioppilasaineiden arvostelua koskeneeseen kuohuntaan.
Ote alkusanoista. Ylioppilasaineista ja niiden arvosteluperusteista, SKS 1968.
Syitä äidinkielen opettajien ja Ylioppilastutkintolautakunnan tarkastajien ”arvostelussa todettavalle erilaisuudelle”:
Jokaisella luokalla on priimuksensa ja ultimuksensa, ja kun arvostelu pyrkii noudattamaan ns. Gaussin käyrää, eritasoiset luokat voivat saada likimain samanlaisen numerojakauman. – – on käynyt ilmi, että jonkin saavutuksiltaan keskitasoisen koulun priimus sijoittuisi erinomaisessa koulussa vasta luokan puoliväliin. – – Ylioppilastutkinnon päätehtäviä onkin pyrkiä asettamaan maan kaikki ylioppilaskokelaat yhdenmukaisen arvostelun alaisiksi, ja jos tällöin käy niin, että jonkin koulun tai opettajan ehdottamat arvosanat muuttuvat, tapahtumaa on pidettävä asian vaatimana.
Kielikellossa on julkaistu useita artikkeleita äidinkielen ylioppilasaineesta ja sen arvosteluperiaatteista:
- Irmeli Pääkkönen: Kielivirheiden asema ja merkitys ylioppilasaineiden arvostelussa. Ylioppilaskirjoituksen aineiden arvostelijan puheenvuoro (Kielikello, 1/1985)
- Pentti Leino: Ylioppilasaine – äidinkielen taitojen mittari (Kielikello, 2/2002)
- Riitta Eronen: Ylioppilasaineen ja sen arvostelun avainsanoja (Kielikello, 2/2002)
- Sari Maamies: Ylioppilasaine ja ajan henki – sensorien ajatuksia aineista (Kielikello, 2/2002)
- Pirjo Hiidenmaa: Tietoa, kypsyyttä ja sanomisen taitoa? Äidinkielen ylioppilaskoe muinaisista roomalaisista nykypäivään (Kielikello, 3/2004)
- Kaino Laaksonen: Äidinkielen ylioppilaskoe uudistunut (Kielikello, 2/2007)
Helsinki-Seuran vuosikirja 1968
Vuosikirjassa kerrotaan Helsinki-Seuran järjestäneen 18. toukokuuta 1967 keskustelutilaisuuden aiheesta Aleksanterinkatu jalankulkukatuna.
Aivan viime aikoina on ollut havaittavissa merkkejä siitä, että niiden haaveet, jotka ovat toivoneet Aleksanterinkadusta jalankulkukatua, ovat toteutumassa.
”Aleksanterinkatu jalankulkukatuna arkkitehti Jorma Männyn mukaan.” Kuva: Helsinki-Seuran vuosikirja 1968.
Tuohon aikaan Aleksanterinkatu näytti piirroskuvaa ruuhkaisemmalta.
.jpg "Aleksanterinkatu nykyään. Helsinki-Seuran vuosikirja 1968. Kuva: Suvi Syrjänen, Kotus.")
”Aleksanterinkatu nykyään.” Kuva: Helsinki-Seuran vuosikirja 1968.
Tavattoman nopeasti edistyvä kielitiede
1960-luvulla ilmestyi enenevästi kielitieteellistä tutkimusta. Kielentutkimuksen kehittymiseen ja kehittymisvauhtiin kiinnittää huomiota myös Milka Ivić, jonka teos Kielitiede ennen ja nyt ilmestyi Auli Hakulisen suomennoksena 1966 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, alkuperäisteos 1963). Näin tekijä alkusanoissa:
Kielentutkimus on varsinkin viime vuosikymmeninä edistynyt tavattoman nopeasti, ja siksi käytäntöön on tullut lukuisia uusia käsitteitä. Asioista hyvin perillä olevankin on vaikea pysytellä kaikkien uusien saavutusten tasalla. Aloittelijalle selvänsaati tilanteesta on vieläkin hankalampaa. Vasta vähitellen hän kykenee olemaan sekoittamatta koulukuntia keskenään, koska ne käyttävät eri oppisanastoa eivätkä tavallisesti tarkoin selitä, missä kohde niiden näkemykset poikkeavat muista tai samastuvat muihin.
1966 saatiin suomennos myös S. I. Hayakawan 1940-luvulla ilmestyneestä teoksesta Ajattelun ja toiminnan kieli (Otava). Kirjan toimitti suomeksi Jorma Toivainen. Näin kirjailija alkusanoissa edustamansa kielentutkimuksen alueen eli semantiikan olemuksesta:
Semantiikan tutkijaa odottaa kaksi tehtävää. Ensimmäinen on tieteen perusformulointien edelleen kehittäminen. Tämä tehtävä on tietenkin kovin tekninen ja koskee varsinkin erikoistuntijoita. Toinen, yhtä tärkeä tehtävä on tulkita käyttökelpoisin termein se, mitä semantiikasta jo tiedetään. Yleisö on nykyään ehkä hyvinkin selvillä sanallisen viestinnän asemasta ihmisen elämässä. Toinen syy on se, että väestön ajattelemattomatkin ainekset tietävä valtavien hyvän ja pahan voimien olevan joukkoviestinnän välineinä. Niinpä ajattelevat ihmiset kaikilla elämänaloilla tuntevatkin tarvitsevansa järjestelmällistä apua kaikkia meitä koskevaan jättiläistehtävään, nimittäin joka taholta tulvivien sanallisten tiedotusten tulkitsemiseen ja arvioimiseen.
Kansatieteen sanasto aaluvasta öyskäriin
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi 1964 toisen, uudistetun painoksen Toivo Vuorelan teoksesta kansatieteen sanasto. Ensimmäinen painos oli julkaistu 1958.
Uuden laitoksen esipuheessa Toivo Vuorela toteaa, että kyseessä on edeltäjäänsä verrattuna oikeastaan uusi laitos:
Yksistään hakusanojen määrä on kasvanut vajaasta kahdestatuhannesta lähes nelinkertaiseksi. Selityksiä on tarkennettu ja monissa kohdin lavennettu. Viitteitä levinneisyysalueihin on täsmennetty. Paikallisuutta osoittavat lyhenteet ilmenevät nimiölehteä vastapäätä olevasta kartasta. Muut lyhenteet selvinnevät asiayhteydestään itse tekstistä.
Valtion tiedoituslaitoksen kanslian esimies Toivo Vuorela työpöytänsä ääressä. Kuva: Museovirasto.
Sanasto sisältää hakusanoja aluvasta öyskäriin. Monet sanoista ovat nykykatsannossa erikoisia, ja monien sanojen merkitykset poikkeavat nykyisistä. Tässä joitakin sanoja ja selityksiä:
aaluva aalua rukiin juuresta kasvanut uusi, hento laiho; lakoutuneen heinän odelma, äpäre (ruots. ål).
etulainen sijainen, etumies.
hiimosti Karj. tartunnainen tauti, kalma; kammon tunne; intohimo.
kakkara pyöreä kakku, leipä, limppu; Karj. riehtilässä paistettu ohut leivonnainen, jonka päälle levitettiin syömään ruvettaessa puuroa ja käännettiin kaksin kerroin.
keili tuura, uppu; varstan kieli; kermanekka; vihaisen sonnin kaulaan ripustettu pölkky.
lietsoin laite, jolla pajan ahjoon puhalletaan ilmaa, -> palkeet.
nyylä nappi: IS nyylä, EKarj. nyplä.
pitkäpiimäinen kantamisen aikaan kauan ummessa oleva lehmä.
suvalkko, suvakko EKarj. kangaspuiden loimitukki, käärilauta (ven. svolok)
tulkkuet, tulkkuset poikittaiset kapulat rakovalkean hirtten välissä.
vero Karj. ruoka-ateria.
ällö suuta kohti levenevä (astia), illo.
ääreiset viljaa viskattaessa lähelle jäävät kevyet kahujyvät, vrt. pääjyvät, rajaiset.
ääret, äärekkeet Savo kengän äärinahkat, -> kengäs.
öyskäri -> äyskäri.
Lippo Kansatieteen sanastossa.
Sanoin saavutettu -sivujen toimitus
Vesa Heikkinen, päätoimittaja
Sivuston tekemiseen ovat osallistuneet monet Kotimaisten kielten keskuksen asiantuntijoista.
Sanoin saavutettu -sivut olivat osa Suomi 100 -ohjelmaa. Myös Nimiarkiston digitalisointihanke oli osa juhlavuoden ohjelmaa.