”Oliko sillä paljon syyliä?” kysyi lapsi kuultuaan laulettavan virttä 497. Jos hän olisi osannut ja viitsinyt lukea, hän olisi huomannut, että kyse oli sylistä, ei syylistä.

Muiden lasten tavoin hänkin sittemmin sopeutui siihen, että puhutun suomen lyhyttä vokaalia saa laulussa vastata pitkä. Kesästä tulee ”keesä”, pesästä ”peesä” ja niin edelleen.

Sama ajatusmalli vain vahvistuu kouluiässä. Ihan juhlallisiksikin tarkoitetuissa tilanteissa sana venyy ”saanaksi”, kotimaa ”kootimaaksi”, ja isän monikon genetiivi saa äänneasun ”iisiien”. Puolijuhlallisesti lauletaan ”Häämeen maasta” ja ”Saavon joukosta”.

Kenttäjumalanpalveluksen virrenveisuu. 1944. Kuva: Eino Nurmi. Sotamuseo.

Kirkkoväki saa tätä vahvistusta jatkuvasti, niin usein esiintyy virsikirjassamme Isä-sana sellaisessa asemassa, että sen alkutavulle osuu kahdeksasosanuottia pitempi kesto – joskus myös lopputavulle. Esimerkki virrestä 397: ”eipä Isä [iisää] hylkää lastaan”. Melodian rytmin mukainen sanajärjestys olisi: ”eipä hylkää Isä lastaan”.

Mutta on niitäkin nirppanokkia, jotka eivät mielellään olisi edes läsnä veisattaessa esimerkiksi, että ”oomaa puukuu puutooaa” (virsi 225). He ovat sitä mieltä, että melodian ollessa jo tiedossa sanoittajan vasta aloittaessa työtään – kuten suomennuksissa tilanne yleensä onkin ollut – sanoittajan olisi pitänyt ajatella myös tavulaajuuksia.

Kunnioituksella ajattelen F. E. Sillanpäätä. Marssilauluaan runoillessaan hän ei voinut tietää, millaisen melodian se tulisi saamaan. Mutta siitä hän piti huolen, että marssijan vasemman saappaan iskiessä maahan laulettava tavu olisi aidosti pitkä. Siis: Tapa tuttu jo taattojen eikä ”isien”. Ehkä hän oli testannut asiaa marssimalla paikallakäyntiä, lausuen samalla runoaan.

MAURI KOMSI

Tavun rajoista on kirjoittanut Taru Kolehmainen Kielikellossa 1/2003.

• Taru Kolehmainen: Tavun rajat (Kielikello, 1/2003)