Montako kirsua Saimaalla?
Saimaannorppa on yksi Maailman luonnonsäätiön suojelukohteista. Jokakesäinen huolenaihe on, montako norpanpoikasta kasvaa aikuiseksi Saimaalla. Ennen vanhaan olisi saatettu laskea, kuinka monta kirsua uiskentelee vesistössä.
Kirsu-sana, joka nykyisin tunnetaan lähes yksinomaan koiran kirsuna, on alkuaan tarkoittanut hylkeen ”nenää”. Suomenlahden saarilla on puhuttu hylkeen kirsusta, esimerkiksi Suursaaresta on vuodelta 1918 tiet ”Ei niit auta hylkeenkirsuu pois viskaa, siit saap viis markkaa, kuv viäp vallesmannil.” Kirsu on siis ollut hylkeen kuono, turpa.
Kirsu, usein muodossa kirso, on vanha murresana myös koiran kuononpään nimityksenä. Lounais-Suomesta on runsaasti tietoja sian kirsosta eli sian kärsästä. Eri puolilla Suomea on puhuttu oravan, rotan, kissan ja koiran kirsusta; merkitys on epämääräisesti kuono, kuonon osa.
Akateemikko Kustaa Vilkunan Nivalasta keräämässä kansankielen sanastossa on vuodelta 1928 tieto ”koiran kirsosta” merkityksessä koiran sierainten seutu.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielitoimiston sanakokoelmien ensimmäiset tiedot kirsusta ovat vuodelta 1957, ja ne on poimittu L. Vuolasvirran Koiranjalostuksen oppaasta. Suomenpystykorvan rotuominaisuuksista puhuttaessa todetaan, että ”tällainen resessiivisenä periytyvä virhe on mm. suomenpystykorvan vaalea eli lihanvärinen nenä (kirsu)”.
Koiranjalostuksen opasta toimittanut Tuulikki Stöckell tunsi kirsu-sanan jo lapsuudenkodissaan Karjalassa. Kun koira oli häntä kerran puraissut, isoisä oli sanonut asiaa lieventääkseen: ”Ei se purrut, se vain kirsullaan pyyhki.”
Sana kirsu esiintyy jo Jusleniuksen
sanakirjaan (1745) käsin tehdyissä lisäyksissä ja Lönnrotin sanakirjassa 1874.
Nykysuomen sanakirjassa kirsua ei ole
siitä syystä, ettei sanaa ole kirjallisuudessa käytetty ennen tuota
Vuolasvirran kirjan ilmestymistä. Vasta kun kirsu
Koiranjalostuksen oppaasta poimittiin kielitoimiston sanakokoelmiin, se löysi
tiensä Uudissanasto 80:een merkityksessä ’koiran kuononpää’.
Uudissanasta ei siis varsinaisesti ole kysymys, vaan vanhasta sanasta, jonka yksi merkitys on täsmennetty koiraa käsittelevään termistöön. Liekö kirsu-sanakin historian kuluessa joutunut virkakielen uhriksi; edellä mainittu suursaarelainen tieto nimittäin jatkuu: ”Kirsuhan enneh hylkeel olikim, mut kuv valtio rupes maksaan tapporahaa, siit se muuttu turvaks.”
Suomen kielen perussanakirjassa (1990) kirsu määritellään pelkästään koiran kuononpääksi, esimerkkeinä musta kirsu ja kylmä kirsu. Kirsu on siis löytänyt tiensä koiramaailmaan perusteellisesti. Neljännesvuosisadassa se on vakiintunut pelkästään koiran nenäksi, niin ettei enää muisteta hylkeellä kirsua olleenkaan. Toivottavasti kuitenkin sekä norpat että Suomenlahden hallit eli harmaahylkeetkin säilyttävät kirsunsa.
HELENA SUNI