Joulunalusräätäli pilasi leningin

Käsityöläisyys on jälleen arvossaan, ja erityisesti tähän aikaan vuodesta monella ompelijalla on kädet täynnä töitä.

Etenkin taitamattomia räätäleitä ja suutareita on nimitelty monin tavoin. Murteissa on nimityksiä kolmen markan suutarista ruturäätäliin. Kehnoista tai harrastelijamaisista käsityöläisistä on käytetty myös ilmauksia joulunalusräätäli (tai juhlanalusräätäli), joulunedellussuutari ja joulunalusseppä. ”Ei se ole ku joulunalusraatari, ei sille kannata viijä vaatetta pilattavaksi”, opastetaan Kittilässä. Vesannon puolessa taas todetaan: ”Soahan se Jere kantakorot kenkiim mutta vähän semmonej  joulueilussuutarhan se on.” Vasaroidessaan tervolainen leukailee: ”Noo, minnoun voan tämmönen joulualusseppä, mut niinku neät, vasara on toteltava minuvae (= minuakin).”

Yleensä jouluksi hankitaan parasta mitä on tarjolla, oli sitten kyse ruoasta tai pukimista. Nykyään joulun (ja erityisesti itsenäisyyspäivän) edellä etsitään kaupungin parasta juhlapuvun tekijää. Murteissa kuitenkin joulunalusräätäli on kehno räätäli, jopa poropeukalo. Kuinka tämä merkitys on selitettävissä?

Murreilmaus adventtisuutari valaisee asiaa. Suomen murteiden sanakirjan mukaan nimityksiä adventtiräätäli ja adventtisuutari on käytetty tilapäisräätälistä ja -suutarista. Laihialta peräisin olevan tiedon mukaan adventtisuutarin palveluksiin turvauduttiin syksyllä ja etenkin joulun edellä, siis adventtiviikoilla. Nimitys johtuu siitä, että erityisesti tuohon aikaan suutareilla oli kova kiire, kun jokainen koetti saada jouluksi uudet kengät. Silloin huonompikin suutari sai töitä.

Etelä-Pohjanmaalla joulusta käytetään murteessa sanaa juhla. Jostakusta poropeukalosta on siis ollut kysymys, kun Kauhavalla on varsin suorasukaisesti annettu ymmärtää, että leninki ei oikein istu Iitan päällä: ”Kuka juhulanaluskräätäri tuon Iitan tantun (= leningin) on teheny?”

Toivottavasti juhlapuvun teettäjät ovat olleet ajoissa liikkeellä, ettei  tarvitse viedä kangasta joulunalusräätälin pilattavaksi.


PAULIINA PELTOKORPI

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 3.12.2006.