Intiaanikesä

”Intiaanikesä jatkuu aina jossain”, mainostaa Lufthansa syksyn Pohjois-Amerikan lentojaan antaen samalla ymmärtää, että intiaanikesä merkitsee kuumaa kesää yleensä. Mutta alkujaan intiaanikesä tarkoittaa syyskylmien jo alettua yllättävää lämpimän sään jaksoa, jälkikesää. Amerikasta nimitys tosin tulee, sillä uudisasukkaat oppivat pian, että parin kolmen viikon utuisen lämmin kausi toistui pohjoisen intiaanimailla vuosittain lokakuun puolivälissä. Intiaanit pitivät aikaa jumalansa Cautantowwitin siunaamana, ja se soi heille oivan tilaisuuden käydä siirtokuntien kimppuun vielä ennen talvea.

Suomeen intiaanikesä joutui joskus viime vuosisadan alussa. Termin tuntee Tietosanakirja 1911, ja Sakari Pälsi tunnelmoi Pohjankävijän päiväkirjassaan 1919: ”Kun sitten tulivat lokakuun kauniit ilmat, tuo Kamtshatkan suloinen intiaanikesä, jolloin sääsket ovat kuolleet ja aurinko vielä lämmittää – –.” Fingliskaksi sana kuuluu intinkesä.

Kuvaannollisesti intiaanikesä merkitsee vanhenevan ihmisen poikkeuksellisen vireää henkistä toimeliaisuutta tai äkillistä lemmenkautta ennen lopullista sammumista. L. Onerva kirjoittaa Leinon elämäkerrassaan: ”Lapsuutensa tanterilta jälleen Tuusulaan kotiuduttuaan Leino saa uuden henkisen intiaanikesän.” Asiallisesti intiaanikesästä on kysymys Koskenniemen romaanissa Konsuli Brennerin jälkikesä, joka kuvaa ikääntyvän liikemiehen äkkirakastumista nuoreen naiseen ja sen hetkellistä vaikutusta koko kaupungin elämään.

Itse sääilmiö tunnettiin toki vanhalla mantereellakin, missä se oli nimetty alueen sijainnista riippuen eri pyhimysten muistopäivien mukaan. Suomessa vanha kansa puhui Pärttylin pikkukesästä – syksyn laskettiin siis alkavan pertulta (24.8.). Saksassa ajankohta sijoittui syysmattiin (21.9.), Unkarissa mikkeliin (29.9.), osassa Ranskaa peräti marttiin (11.11.). Ruotsissa nimityksenä oli brittsommar pyhän Birgitan mukaan (7.10.). Englannissa syksyistä lämpöjaksoa kutsuttiin ”kaikkein pyhäin kesäksi” (All-hallown Summer), koska se ilmaantui pyhäinpäivän paikkeilla. Sana esiintyy jo Shakespearen Henrik IV:ssä, jonka suomennoksessaan Paavo Cajander teki siitä marraskesän.

Merkillinen nimitys jälkikesälle on akkainkesä, joka sekin esiintyy useissa kielissä. Viron vananaiste suvi, saksan Altweibersommer, unkarin vénasszonyok nyara tarkoittavat kaikki kirjaimellisesti ”vanhain naisten kesää”. Mutta miksi juuri naisten?

Tyypillinen akkainkesän nähtävyys on kynnöspellolla auringon kilossa kimaltelevat hämähäkin seitit eli kinot. Vanha kansa kuvasi ilmiötä sanomalla, että ”maa on kiimassa” tai ”maa härkii”. Sama kino tai kina tarkoittaa näet kotieläinten, erityisesti lehmien kiimaa osoittavaa limaista eritettä. Maa siis näyttää havainnollisesti valmiutensa syyssiemennykseen.

Intiaanikesän autereisen lämpöiset päivät virittävät maan ottamaan vastaan vuoden viimeisen kylvön. Vallitsee salaperäinen yhteys syksyisen maan kiiman ja vanhojen vaimojen lemmenleiskahduksen välillä.

JUSSI KALLIO

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 17.9.2002.