Sama pätee tietysti myös luetun ymmärtämiseen: ”Jos halutaan varmistaa, että oppilas on varmasti ymmärtänyt lukemansa, häntä voi pyytää kertomaan äidinkielellä omin sanoin lukukappaleen sisällön tai tekemään muistiinpanoja, miellekartan tai vuokaavion keskeisimmästä sisällöstä.” Vuokaavion.
Tämä on fasismia. En todellakaan laita lastani tuollaiseen kouluun. Mihin tämä ymmärtämisen hegemonia oikein perustuu? Meidät ehdollistetaan ymmärtämään, vaikka tärkeämpää olisi opetella sietämään ymmärtämättömyyttä.
Kauneimmat asiat, kuten tanssi ja trumpetinsoitto, ovat ymmärryksen ulottumattomissa. Toisaalta ajatus abiturientista tekemässä vuokaaviota Miles Davisin So What -soolosta on hersyvä.
Kouluihin on saatava uusi oppiaine: ymmärtämättömyys luetun edessä. Lue: runous.
Proosan, teatterin ja elokuvan kriiseissä on kyse samasta asiasta: lukijan kriisistä. Proosaa olisi opittava lukemaan runoutena, teatteria olisi opittava katsomaan tanssina ja elokuvaa kuvataiteena. Sama pätee tekijöihin: olisi ryhdyttävä runoilijoiksi.
Ymmärtämättömyys samastetaan tyhmyyteen – sen äärelle johdattaminen on syvä loukkaus. Tämä tekee nykytaiteesta niin tappavaa. Hyvä niin.
Pienet lapset ovat ainoita, jotka todella osaavat katsoa nykytaidetta. Törmäsin MoMassa äitiin, joka selitti mustan suorakulmion äärellä kolmivuotiaalle lapselleen: ”See, there are different shades of black, you can see it when you look closer”. Lapsi katsoi äitiään sillä ilmeellä, jolla Liisa Jaakonsaari katsoo Timo Soinia. Voi sua hupsua.
Tässä vielä terveiseni Opetushallitukselle: Kieltenopetuksen sijaan voitaisiin opettaa kielilläpuhumista. Hauskaa olisi, jos ranskan luetun ymmärtäminen olisi Les Fleurs du mal. Uinnin opetuksessa ollaan kovin vaatimattomia; vetten päällä kävelyn taito olisi lajillemme tyypillisempi.