Voit kuunnella Kielikorvaa Soundcloudin tai iTunesin kautta, Kotus-kanavalla Youtubessa tai lataamalla ohjelman mp3-tiedostona. Alla on poimintoja jakson keskeisistä sisällöistä tekstimuodossa.
Murteita, kielijuttuja, lentopalloa
Kielikorvaan on saatu vieraaksi pitkän linjan kielentutkija Erkki Lyytikäinen. Eki on ollut monessa mukana, ja tässä Kielikorvassa hänen kanssaan menneitä muistelee Vesa Heikkinen Kotimaisten kielten keskuksesta.
Keskustelussa käydään läpi muun muassa radion kieliohjelmien historiaa, nauhoitearkiston vaiheita, nauhoitusreissuja, populaarien kielijuttujen kirjoittamista ja lentopalloilua. Lopuksi Erkki paljastaa uuden kirjansa nimen ja sen, kuka nimen on keksinyt.
Mitä, ei tehnyt Kielikorvia!
Kielikorvan aluksi keskustellaan – Kielikorvasta. ”Muistaakseni en ole koskaan tehnyt Kielikorvaa tai edes ollut äänessä Kielikorvassa”, Erkki Lyytikäinen pamauttaa. Lyytikäinen kertoo, että Kielikorvaa teki lähinnä hänen työtoverinsa Jaakko Yli-Paavola, ”nauhoitearkiston nauhapoika myös”. (Mainittakoon varmuuden vuoksi, että nauhapoika on tässä yhteydessä kantajaansa kunnioittava arvonimi.)
Lyytikäinen on melko varma siitä, että Kielikorva-nimen keksi radiotoimittaja Kirsti Penttinen. Penttinen teki Yleisradioon paljon kieli- ja perinneohjelmia.
Jotain Kielikorvaan liittyvää Lyytikäisen omallatunnolla tuntuu olevan. ”Nyt täytyy tunnustaa, kun rikoskin on jo vanhentunut, eikä se oikeastaan rikos ole, että olen värkännyt Kielikorvaan kysymyksiä.”
Yli-Paavolalla ei aina ollut tarpeeksi yleisökysymyksiä, ja Lyytikäinen auttoi miestä mäessä. ”Enintään tein kymmen kysymystä neljänkymmenen vuoden aikana. Mutta ei se mitään, ne oli ihan oikeita kysymyksiä.”
Meillähän oli mistä ottaa
Radio-ohjelmia Erkki Lyytikäinen toki on tehnyt paljonkin. Pisteohjelmiksi niitä kai nykyään sanottaisiin.
”Tulin nauhoitearkistoon 1966, melko pian aloitettiin radio-ohjelmien teko”, Lyytikäinen kertoo. Aluksi tehtiin satunnaisia murreohjelmia. ”Meillähän oli mistä ottaa”, tuumaa Lyytikäinen ja viittaa nauhoitearkiston materiaaleihin.
Mistä oikein tuli idea kuuluun ”Joka päivä on murre uus” -ohjelmasarjaan? Lyytikäinen kertoo, että radiosta tuli päivittäin ohjelma, jossa ”muuan trubaduuri lauloi, siitä me vissiin keksittiin, että tehdään tommonen”. Ideana oli, että radiossa esiteltäisiin laajasti eri pitäjien murteita. Varsinkin äidinkielenopettajat olivat kyselleet, eikö kustakin murteesta saisi opetuskäyttöön muutaman minuutin näytteitä.
”Ymmärsimme, että se olisi lähes mahdoton tehtävä”, muistelee Lyytikäinen. Piti löytää jokaisen pitäjän 30 tunnin äänitteiden joukosta kolmen minuutin pätkä, jossa on jonkinlainen juoni ja jonka puhujalla on semmoinen ääni, että siitä saa selvää. Pätkässä pitäisi lisäksi tulla esiin pitäjän tyypillisiä murrepiirteitä.
Yleisradio tilasi 65 ohjelman sarjan yhdeksi kesäksi. Elettiin vuotta 1987. Työmäärä oli valtava, mutta onneksi rahoitus oli turvattu: ”Yleisradion kustannuksella käytiin läpi nauhoja.”
Mielettömän vahva todistusarvo
Murreaineistojen kahlaaminen radio-ohjelmia varten oli oikeastaan jo sen teoksen alku, josta Lyytikäinen puhuu ”murrekirjana”. Hän viittaa 2013 ilmestyneeseen laajaan Suomen murrekirjaan (Gaudeamus), jonka tekijät ovat nauhapojat Lyytikäinen, Yli-Paavola ja Jorma Rekunen.
Murrekirjassa on lyhyt näyte jokaisen suomenkielisen pitäjän murteesta ja lisäksi näytteitä Ruotsin Länsipohjasta, Norjan Ruijasta ja Venäjän Inkerinmaalta. Kaikkiaan näytteitä on 492.
Näytteet on valikoitu Suomen kielen nauhoitearkiston kokoelmista, jotka käsittävät noin 15 000 tuntia murrepuhetta. Erkki Lyytikäinen arvioi, että hänen nauhoituksiaan on arkistossa ”alle tuhannen tuntia”.
Nauhoitearkiston aineistolla on Lyytikäisen vakaan käsityksen mukaan ”mielettömän vahva todistusarvo melkein mihin asiaan hyvänsä”. Aineisto on parinkymmenen vuoden aikana syntynyt aika yhtenäinen kuvaus siitä, miten suomea puhutaan.
Aineistossa on kaikkea mahdollista. ”Ja mahdotontakin.”
Aineiston isä oli Pertti Virtaranta. ”Hirveän innostunut murremies, kenttämies henkeen ja vereen, melkein koko valveillaoloaikansa äänitti jotain.” Virtaranta oli lisäksi loistava organisoija, ja aineiston keruutyö saatiin nopeasti ja tehokkaasti käyntiin Ruotsin mallin mukaan.
Näkyy kotipitäjän kirkon torni
Mitenkäs ne kaikki tunnit oikein on saatu purkkiin? Erkki Lyytikäinen kertoo, että ”mentiin vaan kylään”. Kun pitäjänraja ylitettiin ja tuli ensimmäinen kylä vastaan, ”jarrut pohjaan ja mentiin taloon”.
”Suoraan kentälle” oli Lyytikäisen mielestä ehdottomasti paras tapa löytää nauhoitettavia. Aika raskasta se aloittaminen toki välillä oli. Jorma Rekunen on kertonut, että hän pysäytti auton ”sinne metsän laitaan ja sytytti tupakan ja veteli sen loppuun ja keräs rohkeutta”.
Ihmiset ottivat nauhoittajan yleensä asiallisesti vastaan. Ilmeisesti oli totuttu siihen, että sekalaista väkeä kulki monenmoisilla asioilla. Ei vahingossakaan pitänyt kysyä, ”kuka täällä puhuu hyvää murretta”. Eihän oma kieli ole murretta.
Millainen sitten on hyvä kielenopas, murteenpuhuja? Sellainen, joka on asunut koko ikänsä kotipaikkakunnalla.
Muuan kielenopas kehui nähneensä elämänsä ”joka päivä kotipitäjänsä kirkon tornin”. Ei siis ollut poistunut juuriltaan. Tällainen puhuja oli ”aivan ihanteellinen tähän tarkoitukseen”, naurahtaa Lyytikäinen.
Voisi kiinnostaa suurta yleisöäkin
Erkki Lyytikäinen sai vuonna 1998 ansioistaan J. V. Snellmanin tiedonjulkistamispalkinnon. Lyytikäinen tunnetaankin paitsi nauhapoikana myös kielitieteellisen tiedon popularisoijana, kirjoittajana. Hän on kirjoittanut vuosikymmeniä muun muassa Kielikelloon ja Helsingin Sanomiin.
Monesti aineena on ollut jokin kielitieteellinen tutkimus, josta Lyytikäinen on nostanut esiin yleisesti kiinnostavia seikkoja. ”Kompetenssiin nähden olen aika laajasti kirjoittanut.”
Tällaiset kirjoitteluhommat alkoivat jo varhain, kun Lyytikäinen huomasi, että erilaisia opintokirjoitteita voisi tehdä lehtijutuiksi, ja hommasta saisi rahaakin. ”Olin tehnyt kansanrunouden seminaarityö Hallin Jannesta ja sitten vuosia myöhemmin aattelin, että tuohan voisi kiinnostaa suurta yleisöäkin. Möin sen Apu-lehteen.”
Tee semmonen sopivan mittanen
Hesariin kirjoittaminen alkoi Terho Itkosesta, joka kerran sanoi Lyytikäiselle ”muina miehinä”, että eikö Erkki voisi arvostella hänen tekemänsä Nurmijärven murrekirjan sinne. ”Sopis sulle hyvin”, oli Itkosen arvio.
Ei muuta kuin soittamaan Pekka Tarkalle, että olisi tämmöinen kirja arvosteltavaksi. ”Joo, mikäs siinä, tee pois”, vastasi Tarkka. Kun Lyytikäinen kyseli, minkä mittainen jutun tulisi olla, vastaus oli: ”Tee semmonen sopivan mittanen.”
Erkki kirjoitti pitkän jutun, ”varmaan kahdeksan liuskaa, mutta minkä kirjoitin, sen kirjoitin”. Hän kiikutti jutun maanantaiaamuna Hesarin vahtimestarille. ”Meni viikko, oltiin viikonloppu maalla.” Yllätys oli suuri, kun Lyytikäiset palasivat viikonlopunvietosta ja Erkki alkoi selailla sunnuntain Hesaria. Teksti oli semmoisenaan ”siinä kulttuuriosaston pääjuttuna”.
Idea kirkkaana mielessä
Kirjoitustyöt eivät ole jääneet, vaikka päivätyö Helsingin yliopiston amanuenssina ja nauhoitearkiston nauhapoikana onkin takana. Vuonna 2016 ilmestyi edellinen teos Sanotaan tyyliin näin (Gaudeamus), ja lisää on tulossa. Vastikään "jätin käsikirjoituksen kustantajalle, pohtivat, tuleeko siitä kirjaa vai ei”.
Mistä nämä kirjaideat oikein kumpuavat? Uutuuteen Lyytikäinen sai idean 2017 joulukuussa. ”Heräsin Madeiralla Funchalissa keskellä yötä, ja mulla oli tämmöisen kirjan idea kirkkaana mielessä. Siihen asti ei ollut ollut minkäänlaista ajatusta eikä haavetta, että mun pitäis jotain tehdä tai tekis mieli jotain tehdä.”
Lyytikäinen esitteli idean aamukahvipöydässä vaimolleen. ”Hän sanoi, että oikein hyvä.”
Voi houna kuitenkii kun oli hollil
Uusi kirja sisältää kirjoituksia murreilmiöistä. ”Semmoisista, jotka tavalla tai toisella jollainlailla murtautuu sieltä yhden murteen piiristä ulos maailmalle.”
Esittelyssä on kolmisenkymmentä ilmiötä yksittäisistä sanoista, sellaisista kuin kirosana houna, laajempiin ilmiöihin, kuten rajageminaatio. ”Houna on adjektiivina tuttu kautta maan melkein.” Mutta ”meillä Kymissä päin” sitä käytetään myös kirosana, lähistön Virolahdella tätä käyttöä ei enää tunneta.
”Yks Kymin mies oli Virolahdella hirviporukan kanssa passissa. Sektorin läpi asteli hirvi miehen huomaamatta. Se kiros siellä: voi houna kuitenkii kun oli hyväl hollil mut en honannu.”
Niin, entä se kirjan nimi? ”Jos se ilmestyy, sen nimi saattaa olla Sehän on murretta.”
Sehän on loistava nimi! ”Niin minustakin. Se on vaimon keksimä.”
Teksti: Vesa Heikkinen
Kuvat: Sonja Holopainen
Kielikorvasta
Kielikorva on Kotimaisten kielten keskuksen podcast. Kielikorvassa keskustellaan ajattomista ja aina ajankohtaisista kieliasioista. Kielikorva-podcast jatkaa Yleisradion Kielikorva-ohjelman (1969–2008) perinnettä. Tässä blogissa voit kuunnella ohjelmaa, osallistua keskusteluun, antaa palautetta ja ehdottaa aiheita. Sosiaalisessa mediassa tunniste on #Kielikorva.
”Siellähän me sitten puhelemme ihmisten taskuissa.”
– Kotuksen johtaja Ulla-Maija Forsberg