Kun meikäläiseltä kysytään, mistä päin Suomea sitä ollaan kotoisin, en oikein tiedä vastaisiko, että vähän sieltä sun täältä, vai tokaisisiko ykskantaan, että moon meiltä ja muut on meirän krannista. Kysyisikö vastaamisen sijaan, että mittee se sinä sillä tiijolla tiet?
Tai voisihan sitä sanoa semmottos sukkelaste et mää ole krääkyny ensmäse krääkäsyni Turu Heirekkenil eikä meiän plika mittän kaunei ol mukko ne on ni luantevi.
Yks sukulainen puhhuu pohjoispohjalaista, toinen toimittaa asiansa eteläpohojalaasittaan ja kolomas huastoo savvoo. Lapsuudenkaverien kanssa lauloimme kieltä turkulaisittain, vaik mää välil käytinki jottan merkillissi sanoi niinku ny see ku mää kehotin jonku tarakkan tottune ripustaman kuumaks käynen pusakkans pyärän jopparil ja tämä fundeeras, et ai mihe sää sanosi.
Pohjoisesta rieska kainalossaan kylään tullut mummu kysyi aamulla kouluun lähtiessä, onko avvain mukana ja matkusti onnikalla itälähiöstä Turun keskustaan.
Minä taas olin tottunut kutsumaan linja-autoa linkkariksi enkä vuorostani mummun tykönä kylässä tahtonut tajuta, miksi oululainen serkkupoika parkui naulakkoon takkien alle kätkeytyneenä katkerasti moisen perään:
− Ekkö nää pölijä tajua ko kukkaan ei osta mulle linkkaria!
Epätoivon syöveri muuttui mittasuhteiltaan ymmärrettävämmäksi, kun hokasin kaipauksen kohteena olevan ison pojan oikeuksia symboloivan linkkuveitsen.
Eteläpohojalaasen kummitätini kanssa opin muun muassa noukkimhan marioja, perkaamhan mansikat emalishen pilakumhin ja viruttamhan likaaset astiat sekä heittämhän löylyä napolla ja myös valamhan sillä pesovettä päälleni. Eräitten laittaessa pannukakkua täti paistoi maailman parasta kropsua. Tekniikan eristyttyä hän saattoi panna ruuan kolmoiskonsonantin voimin mikrhon lämpiämhän − koettakaapa lausua tuota!
Muiden sovittautuessa vaatteisiinsa täti pukee tiettävästi yhä verhat yllensä. Jos nyt vaikka hames kumminkin on konees päässy kissahtamhan, on syytä lähtiä kaupoolle hankkimhan uusi ja paree krekkuamamekkoo. Silloon mä jo toivon tähän kiälhen tälläytyneenä, että täti ottaas mut fölihyn!
− Tuuppa nyt näättään minkä oot suana kiinni!, isotäti kiekui kihloihin mentyäni puhelimeen. Hän se myös opasti, että immeisen pittää suaha välleen vappautua.
Isoisälläni taas oli tapana tuijotella ikkunasta turkulaisten asfalttipihojen yllä leijuvaan aamusumuun ja todeta kolkon oloisesti:
− Onpa vahavalta kaasua!
Kävelyllä häntä rupesi kunnon heikennyttyä kuuppoottamhan.
Otti varmhan naphonkin asua kaukana kotuansa.
Mistään pääheikouresta tai pualijauhoosuuresta ei kumminkaan ollut kyse, vaikka sellaastakin tiärethin salamaniskun seurauksena suvussa esiintyneen.
− Ohan se sekkii jälkeläisille erräänlainen rikkaus ko ittäeset ja läntiset sekkaantuu keskenään, äitini nauroi näistä murteista puhellessamme.
Vaikka tämä sanojen keräilijän rikkaus jääkin erräänlaiseksi, on sitä silti köyhälläkin arvokkuutensa ja huumorinsa.
− Kemistä oon ja rahhaa on evväänä, totesi ikänsä pienillä tuloilla kitkutellut mummuni kerran äitini jouduttua pyytämään käteistä taksin maksamiseen.
Ja on sitä rahaa munkin takanani, sano keriäläänen, kun pankin seinää nojas!