Taas puhutaan yleissivistyksestä. Sitä vaaditaan, kun suunnitellaan peruskoulun tuntijakoa tai mietitään uutta äidinkielen koetta. Yleissivistys? Mitä se voisi merkitä kielen – ja kielten – kannalta?
Kielellinen yleissivistys tarkoittanee perinteisesti ainakin peruskielitaitojen hallintaa: kehittyneen yhteiskunnan jäsenen on osattava sekä lukea että kirjoittaa. Kielen tuottamisen puolella sivistykseen kuuluu kyky kommunikoida myös suullisesti toisten kanssa; vuorovaikutuksen tavat ovat yhteisöllisiä ja ne opitaan kohtaamalla muita ihmisiä.
Uudet sukupolvet tarvitsevat aapisen, vihkon ja kynän lisäksi teknologian edellyttämää luku- ja kirjoitustaitoa. Voisikohan asian ilmaista myös näin: digitaalisessa maailmassa eläminen pakottaa oppimaan sellaisia luku- ja kirjoitustaitoja, joilla selviää tietoverkkojen ja mobiililaitteiden monimuotoisessa ympäristössä. Teknologia sinällään ei mitään vaadi, mutta se muuttaa kielellisen toimintaympäristön.
Konkreettinen esimerkki laitteiden vaikutuksesta käyttäytymiseen on kännykkäkulttuuri. Kaukaisesta kehitysmaasta tulleet ystävät olivat kahden viikon matkansa aikana jatkuvassa puhelinkontaktissa kotimaahan, monta kertaa päivässä, tuntejakin kerrallaan. Oraalinen kulttuuri on voimissaan, nyt kännykän avulla, globaalissa kylässä totta tosiaan! Tekisi mieli sanoa, että kielelliseen yleissivistykseen kuuluu laitteiden käytön hallinta; aivan niin kuin koulussa opitaan liikennesääntöjä, pitäisi alkaa opettaa digitaalisen liikenteen sääntöjä – jos niitä on.
Suomessa asuvien kielelliseen yleissivistykseen tulee kuulua kyky erottaa puhekielen ja kirjakielen koodit. Se ei merkitse murteiden halveksuntaa tai nuorisoslangin paheksumista. Päinvastoin: kaikilla oman äidinkielen osakielillä on paikkansa ja tehtävänsä. Koulutuksen pitäisi kuitenkin laajentaa kielipääomaa siten, että ensimmäinen eteen tuleva tuntematon käsite tai outo murrepiirre ei säikäytä: lukemalla oppii ymmärtämään vaikka kaukametsä–sanan täsmällistä merkitystä ei tietäisikään (jos sillä sellainen on). Kirjoitetun kielen normien tunteminen tietysti kuuluu yleissivistykseen.
Toisen kansalliskielen jonkinasteinen osaaminen on yleissivistystä, samoin muu kielitaito. Mutta, mutta. Mitä pitäisi ajatella muodista, joka kuulemani mukaan on vallalla ainakin pääkaupunkiseudulla: täysin suomalaiset vanhemmat alkavat varmistaa lapsensa kielitaitoa niin, että toinen (suomalaisista) vanhemmista alkaa puhua vauvalleen vain englantia.
Hurjaa.