No otsikossa se tärkein tulikin. Havahduin äsken Kotuksen vessakopissa itseäni peilistä tuijotellessani, etten ole kirjoittanut vuosiin yhtään mitään harkittua tai jäsenneltyä, saatikka kunnianhimoista. No joojoo, jotain euroviisuesittelyjä ja hähmäisen ympäripyöreitä puolipoliittisia kannanottoja sosiaaliseen mediaan, mutta siinäpä se.
Lukiolaisena rakastin kaikenlaisten asioiden kirjoittamista. Olin erityisen hyvä pitämään puheita, joihin hyödynsin kliseiden rajamailla samoilevia retorisia keinoja, joiden tarkoituksena oli uuttaa kyynel jos toinenkin kuulijansa silmästä.
Voitin lukioni puhekilpailun, käytännössä kahdesti. Ensimmäisenä vuonna raati päätti, että ”kaikki olivat yhtä hyviä, joten kaikki voittivat”. Ryönää, totesin, ja päätin seuraavana vuonna nyyhkyttää kansaa niin paljon, että taatusti voittaisin – yksin. Ja voitinkin.
Keskimääräistä huonompi runopoika
Äidinkielenopettajani suitsuttivat minua aina sitä, kuinka tapani kirjoittaa on ihailtavan pakinoiva. Kuulemma tällaista kirjoitustyyliä ei voi oppia, vaan sellainen joko sisäsyntyisesti on tai ei ole. Toki en tiedä, miten paljon mielleyhtymään vaikutti nimeni – Ollin pakinat.
Nautin myös runojen kirjoittamisesta. Tai no oikeastaan laulujen sanoitusten, mutta hyvät sanoitukset toimivat myös runoina. Eli sama suomeksi: olin keskimääräistä huonompi runopoika, joka kirjoitteli suomenkielisiä sanoituksia muunkielisiin biiseihin, koska ei osannut runoilla ilman ennalta annettua rytmiä ja rakennetta.
Mitään kovin vakavaa en ole koskaan osannut sanoa. Niinpä pehmopoliittiset kannanottoni sosiaalisen median rajatulle yleisölle siitä, kuinka ääripäät eivät ole koskaan oikeassa ja pitää kuunnella eri mieltä olevia ja lässyn lässyn, ovat kai sittenkin vakavinta mitä olen koskaan sanonut.
Pehmopoliittisia kannanottoja runoilujen ja nyyhkypuheiden sijaan! Onko minusta tulossa aikuinen?
Hyhhyh, kuten Ulla Taalasmaa totesi lapsenlapsensa runkkupaperit ja pornolehdet löytäessään (tietäjät tietää, epätietoisille tarjolla linkki tekstin lopussa). Kotus-blogissa ei koskaan ole puhuttukaan runkkupapereista. Ei varmaan pornolehdistäkään.
Mitä se kertoo? Tästä tekstistä? Minusta? Kotus-blogista?
Ei ehkä mitään. Yritän vain kosketella kielellisiä sopukoitani (nyt ne runkkupaperit pois mielestä), vähän leikitellä tajunnanvirralla. Taatusti siinä kömpelösti epäonnistuen. Sori siitä.
Ääripäät eivät ole koskaan oikeassa ja pitää kuunnella eri mieltä olevia ja lässyn lässyn.
Lisää lässytystä ja hyvesignalointia
Viime vuoden tavoitteeni oli vähentää ruutuaikaa iltaisin ja palata kirjallisuuden pariin. Se ihan onnistuikin, ja taisin ensimmäistä kertaa vuosiin lukea yli kymmenen kirjaa vuodessa. (Säälittävää, tiedän.) Joulun alla päädyin jopa sellaiseen luuppiin, jossa tahdoin aidosti mieluummin lukea kuin räpeltää puhelimeni sosiaalisen median äpskejä dopamiinikiksien toivossa.
Nyt kun lukemisen henkinen hedelmä on saatu osaksi päivittäistä elämää, lienee seuraavaksi syytä puraista kirjoittamisen hedelmää. Älkää huoliko, en aio pierrä ala-astetasoisia metaforia siitä, kuinka elämäni on kuin siemenettömäksi jalostettu omena tai rusinaton maksalaatikko. Tai no, huolikaa sittenkin, sillä metatason metaforat lienevät autenttisiakin vastenmielisempiä.
Mitä sitten haluan edes sanoa? Ehkä vellon vain eksistentiaalisessa kriisissä ja pyrin saamaan edes yhdeltä kanssaeläjältä samastuvaa nyökyttelyä. Nyökytelkää nyt joku, herttinen sentään, asettakaa virtuaalinen kämmenenne virtuaaliselle olkapäälleni. (Ingressin kuuluisi muuten olla ”Tänne niitä kusisia eleitä ja nyökyttelyjä!” mutta se olisi ollut liian raflaavaa, joten piilotetaan se tänne kolmanneksi viimeisen kappaleen loppuun.)
Olipas vapauttavaa vähän ravistella sydämeni sopukoihin häädettyä kielimiestä. Kenties jopa fennistiä? Kieli on oikeasti aika ihana työkalu. Voi sanoa ja leikkiä juuri mitä haluaa, vähän kieli poskessa. Sekä fyysinen kieli että kielikieli. Tajusitteko? Kieli.
Hei vaan, juuri sinä siinä, vanha karvakuono.
Ei tämäkään teksti maailmaa muuta. Kai joku sen sentään lukee (hei vaan, juuri sinä siinä, vanha karvakuono), kunhan se somessa on ensin jaettu. Tykkäys, toinen, ehkä yksi sydänreaktio Facebookissa. Aww, söpöä, dopamiinikiksejä. Minua rakastetaan, vaikka olenkin vähän tämmöinen.