Muutin aikoinani maalta Helsinkiin. Siis Helsinkiin ja Hesaan mutta en Stadiin. Olen muualta tullut ja minun ei kuulu puhua Stadista. Hesa sen sijaan sopii maalaisressun suuhun. Näin ainakin, jos uskon Stadin ja Hesan käyttöön liittyviä normeja.
Vahvoina nämä normit tuntuvat elävän. Helsinkiläisiä haastatellessa ne toistuvat. Paljasjalkaiset stadilaiset kieltäytyvät Hesan käytöstä, koska ”maalaiset sanoo niin”. Muualta muuttaneet toteavat, että eivät saisi puhua Stadista mutta saattavat huomata, että ”kuitenkin tulee käytettyä”. Normista ollaan tietoisia, mutta sitä saatetaan siis myös rikkoa.
Mitä me näillä nimivalinnoillamme sitten osoitamme? Ilmaisemme ensisijaisesti sitä, millaiseksi helsinkiläiseksi haluamme identifoitua. Jos muualta tulleena sanon puhuvani Stadista, ilmoitan myös haluavani kuulua stadilaisten joukkoon. Jos sitten väitän karttavani Hesaa, ilmoitan, etten halua tulla leimatuksi maalaisena tai muualta tulleena.
Entä todellisuus? Miten me oikeasti Helsingistä puhumme? Emme välttämättä puhu niin usein Hesasta ja Stadista kuin luulemme. Neutraali Helsinki korvaa nämä usein. Tällainen on tulos ainakin haastattelututkimuksessa, jossa kysyimme helsinkiläisiltä, mitä nimeä he kotikaupungistaan käyttävät. Lisäksi tarkastelimme, miten he Helsingistä oikeasti puhuvat.
Identiteettimme siis määrittää sitä, miten haluamme puhua. Ei niinkään sitä, miten puhumme. Tämä näkyy nimien lisäksi muussakin sanastossa. Hyvä esimerkki on ”minä”. Alueellisiin minä-sanoihin on latautunut monia mielikuvia. Oma pikkuveljeni ei kouluiän kynnyksellä suostunut hyväksymään sitä, että kotiseudullamme minä on ”miä”. Hän ilmoitti: ”Miä sanon ainakii aina mä.”