Lasten ja nuorten kanssa käydään kirjastossa osana äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta. Välillä on hyvä käydä taidemuseollakin. On pakollisia retkiä ja itse järjestettyjä opintokäyntejä. Toisinaan on matkustettava julkisilla kulkuneuvoilla. Saattaapa joku luokka jalkautua kouluaikaan ostoskeskukseenkin, kirkkoon tai vaikkapa ikäihmisten palvelutaloon.
Opettajalle retket koulualueen ulkopuolelle tarjoavat uutta opittavaa. Omiin silmiin selvältä näyttävä asvalttireitti koululta kirjastolle onkin nuorelle mitä mahtavin parkour-rata. Jos matkalle osuvat rappuset, ne voi ryömiä, kävellä takaperin, hypellä viisi rappusta kerrallaan, kulkea silmät suljettuina tai ähertää ylös kaveri reppuselässä sen sijaan, että kulkisi sillä helpoimmalla ja perinteisimmällä tavalla.
Koulutontin ulkopuolelle
Opintokäynneillä ja retkillä nuorista tulee näkyviä ja oppilasryhmistä havaittavia. Kun on lähdetty ulos äikän luokasta, ollaan kielenkäyttäjinä ja käyttäytyjinä maailmassa, ihan oikeassa elävässä ympäristössä, jossa on muitakin. Hyvin monenlaisia ihmisiä.
Taidemuseolla herrahenkilö saattaa syyttää nuoria taide-elämyksensä pilaamisesta sillä, että nuoret ovat kommentoineet ääneen teoksia. Kirjastossa aikaansa viettänyt aikuinen ystäväkolmikko saattaa HUUTAA nuorille olemaan HILJAA. Kollegani perään oli kerran äyskäisty vimmainen ohje nuorten kasvattamiseen: ”TEE heistä TOISENLAISIA!”
Kirjaston henkilökunta yrittää opastaa, että kirjastoissa saa nykyisin puhua, kunhan pitää äänenvoimakkuuden kohtuullisena. Taidemuseoilla saa luvan kanssa sanoa jotain ääneen, kysyä ja tehdä vaikka tehtäviä. Muut kulttuurilaitosten käyttäjät eivät ole tästä aina aivan samaa mieltä.
Monesti onkin tuntunut, että samaan aikaan kun yrittää parhaan taitonsa mukaan opastaa nuoria, miten toimitaan ja puhutaan fiksusti siinä ihan oikeassa maailmassa, on koulittava yhteiskuntaa sietämään nuoria. Ympäröivä maailma ei tunnu tietävän, että nuoret on kävelytetty tai pyöräilytetty koulutontin ulkopuolelle uuden opetussuunnitelman hengen mukaisesti.
Pois piilosta
Nuoret näkyvät ja kuuluvat, aivan kuten muutkin väestönosat. Välillä menee varmasti yli, onhan kyse rajojaan kokeilevista ja toistensa edessä elvistelevistä murkuista. Jos nuoria pitää piilossa luokkahuoneessa ja odottaa, että heidän käytöksensä ja kielensä on kaikkien mielestä täysin moitteetonta, voi olla, ettei luokkahuoneesta päästä ulos koko peruskouluaikana.
On tässä sekin todettava, että se joka luulee, ettei opetusryhmän koolla ole merkitystä, ei tiedä mistä puhuu. Kyllä kirjastossa somempaa ja ympäristöä vähemmän kuormittavaa on käydä viidentoista kuin kahdenkymmenenviiden murkkuikäisen kanssa.
KATARIINA KNUUTINEN
Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Järvenpään yhteiskoulu. Omakuva.
Äikät-palstalla äidinkielenopettajat kirjoittavat kielestä koulun näkökulmasta. Mitä kielestä puhutaan nyt?