Esimerkiksi työelämässä saatamme joskus hypätä kiemuraisesti kirjoitetun tekstin yli, jos sitä ei ole meille henkilökohtaisesti osoitettu. Usein on kuitenkin pakko yrittää saada tolkkua kapulatekstistä, jonka logiikkakin tuntuu tulevan vieraalta planeetalta. Ajattelemme ehkä ensin, että onpa vaikea asia. Aina ei tule mieleen, että teksti on huonosti kirjoitettu, saati että esitetyssä asiassa olisi jotain kummallista.
Onkin hyvä, että viime aikoina on esimerkiksi hallinnon kielen ja ajattelun hataruuden epäkohtia taas nostettu julkiseen keskusteluun. Harmi vain, että meissä taitaa jupinoista huolimatta kuitenkin asua pieni alistuja, joka lopulta sopeutuu epäselvyyksiin ja jopa epäjohdonmukaisuuksiin.
Alistuminenko asuu meissä? Pienestä alkaen olemme kyllä oppineet alistumaan koulussa. Esimerkiksi alakoulun ympäristö- ja luonnontiedon sekä biologian, maantiedon, fysiikan ja kemian oppikirjat ovat haasteellisia. Niissä on paitsi yleissivistyksen kannalta keskeisiä asioita myös runsaasti ylimääräisiä – mutta toki mielenkiintoisia ja jännittäviäkin – yksityiskohtia. Osa asioista ylittää konkreettisen ajattelun tasolla olevan alakoululaisen käsityskyvyn. Oppikirjan sivuilla kyllä vilisee sellaisia tuttuja sanoja kuin on, ovat, oli, on ollut, ei, eivät ole, ja, tai, mutta, kun, kuin, mutta jos iso osa muista sanoista jää ymmärtämättä, voi olo olla aika voimaton.
Opettajat tekevät kyllä hienoa työtä avatessaan oppilaille ylä- ja alakäsitteiden suhteita ja alakäsitteiden keskinäisiä suhteita. He ohjaavat oppilaita etsimään oppikirjan sivuilta keskeiset asiat. Osa oppilaista oppiikin erottamaan tärkeät vähemmän tärkeistä. Osa ei tähän kuitenkaan kykene ainakaan alakoulussa, monet eivät myöhemminkään. Moni alistuu: en ymmärrä, en voi vaikuttaa asiaan. Ei käy mielessäkään, että kirjan tekstissä olisi toivomisen varaa. On vain pakko pinnistellä, sillä ymmärtämis- ja muistamiskykyä mitataan koko ajan. Koululaisella ei ole paljon vaihtoehtoja.
Paljon on puhuttu siitä, miten saada oppilaat oppimaan haasteellisista oppikirjoista. Enemmän pitäisi puhua siitä, että oppikirjojen pitäisi olla helpompia ja sisältää vähemmän yksityiskohtaista tietoa. Vähemmästä voisi tulla enemmän, kun koululainen ei joutuisi kohtaamaan kutistavaa tunnetta tietovyöryn alla. Toki hyvä oppilas oppii poimimaan kirjasta olennaisen. Moni keskiverto-oppilas näkee aukeamalla kuitenkin lähinnä paljon tasapaksua asiaa eikä pysty infolaatikoista ja Lue tämä! ‑ohjeista huolimatta suodattamaan keskeistä vähemmän keskeisestä. Sellaiset oppilaat, joiden työmuisti poikkeaa valtaväestön työmuistista, joutuvat tekemään paljon enemmänkin työtä. Samoin kuin nekin, joille oppikirjan ja opettajan kieli ei ole äidinkieli.Alakoulun oppilas on vielä melko konkreettisesti ajatteleva lapsi, joka jaksaa iloita myös uusien asioiden oppimisesta – kunhan hänelle annetaan siihen reilu mahdollisuus. Toivotaan, että sitten tulevina vuosina taas, kun kouluilla on varaa hankkia uusia kirjoja, alakoulun opettajat voisivat valita oppilailleen nykyistä useammin sellaisia kirjoja, joissa uskalletaan sanoa vähemmän. Vähemmästä voi ymmärtää enemmän. Ymmärtävällä oppilaalla on parempi itsetunto. Hän ei ehkä alistuisi isonakaan niin helposti?