Arkistoissa säilytettävät kulttuuriperintöaineistot kuvaavat ihmiselämää ja siihen liittyviä ilmiöitä. Aineistot eivät kuitenkaan synny itsestään, vaan niiden taustalla on aina ihmisten tekemiä valintoja ja pyrkimyksiä. Joskus tarkoituksena on luoda myöhempää tarkastelua varten ajankuvaa, joskus taas pyritään säilyttämään todistusvoimainen otos jostain katoavasta.
Aineistoille syntyy elinkaari, joka alkaa suunnitelmista ja jatkuu niin kauan, kun aineistot tai niiden kopiot ovat olemassa ja kunnes tieto niiden sisällöistä ja niihin liittyvistä prosesseista sammuu. Nimenomaisesti prosessien näkökulmasta yksi erityisen kiehtova aineisto Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) arkistoissa on Teuras-Lönnrot.
Kokoonparsittu hirviö?
Otsikko on vetävä. Mikä ihmeen Teuras-Lönnrot? Kyseessä on siis Elias Lönnrotin toimittaman Suomalais-ruotsalaisen sanakirjan (1874–1880) uudelleenjärjestetty versio. Teuras-sana otsikon määriteosana kuvaa sen tekotapaa, leikkelyä. Luit oikein, Teuras-Lönnrot on leikekirja, sanakirjojen Frankensteinin hirviö. Tosin emme tiedä tarkkaan, millaisista osista Frankensteinin hirviö on koottu, mutta Teuras-Lönnrotin osat ovat tarkasti tiedossamme.
Fennistiikan murteidenkeruun historiaa pro gradu -tutkielmassaan (2004) tarkastellut Jan Strandberg on käynyt läpi murteidenkeruuseen osallistuneiden toimielinten asiakirjoja, kuten keruutilastoja ja pöytäkirjoja.
Tutkielmassaan Strandberg esittää ansiokkaasti murteidenkeruun vaiheita toimijoineen, tavoitteineen ja tuloksineen. Siinä sivussa hän myös tulee kertoneeksi Teuras-Lönnrotin tarinan.
Keruutyön alkuvaiheet
Elämme nykyaikana sähköisen tiedonkäsittelyn unelmaa. Työskentelemme tekstitiedostojen ja koodin maailmassa, jossa historiallisten sanakirjojen (menneiden aikojen kieltä kuvaavat sanakirjat) toimittaminen tarkoittaa aineiston analysointia ja sen esitystavan muuttamista olemassa olevasta raa’asta arkistoaineistosta sanoja ja niiden käyttötapoja kuvaaviksi artikkeleiksi. Käytetyt aineistot eivät kuitenkaan ole aina olleet olemassa, vaan joku on ne tuottanut.
1860-luvulla oli herännyt ajatuksia kansankielen sanakirjan toimittamisesta kirjakielen sanakirjojen rinnalle. Sellaisen toimittaminen vaatisi kuitenkin kattavan aineiston. Vuosisadan loppuvuosina työ sai todellisen alkusysäyksen, kun suomen kielen professori ja myöhemmin korkeisiin poliittisiin virkoihin noussut E. N. Setälä laati keruu- ja julkaisuohjelman, jonka avulla alkoi niin suomen murteita ja karjalan kieltä kuin suomen sanojen etymologioitakin koskeva järjestäytynyt sanakirjatyö.
Siinä missä keruutyöt olivat aiemmin olleet vähemmän järjestäytyneitä, alkoivat ne ottaa selkeämpiä muotoja. Opiskelijat tai muuten koulutetut kerääjästipendiaatit kulkivat kielimestareiden, kieltä ja kulttuuria tuntevien kokemusasiantuntijoiden parissa apunaan E. A. Ekmanin (myöh. Tunkelo) kokoama Suomen kielen keräilysanasto, laaja aakkostettu listaus sanoista, joiden synonyymejä kerääjät kokosivat sidosten välilehdille tai erillisille papereille. Vuonna 1916 sanakirjatyötä varten perustettiin Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, jossa murteenkeruutoimintaa päätettiin kehittää vielä eteenpäin. Tässä kohdassa näyttämölle astuu Elias Lönnrot sanakirjoineen.
Sanakirjasta työvälineeksi
Sanakirja oy:n johtokunnassa istui arvovaltaisia tutkijoita, kuten Setälä, Tunkelo, Martti Rapola, Heikki Ojansuu, Lauri Hakulinen ja Artturi Kannisto. Kanniston johtamassa hankkeessa päätettiin jättää keruutyössä keskeisessä roolissa olleet Ekman-Tunkelon Keräilysanastot kotiin ja tuottaa käsitepiireihin jaettuja keruusanastoja.
Johtokuntaan niin ikään kuulunut ylioppilas Yrjö Toivonen valittiin johtamaan työryhmää, jonka tuli leikellä eli teurastaa yli 200 000 hakusanan Lönnrotin sanakirjat ja liimata leikkeet lehdille. Laajuudestaan huolimatta Lönnrotin sanakirjakaan ei ollut täydellinen keräilysanasto. Sörnäisten vankilan asukkaat saivat tehtäväkseen lisätä lehdille Keräilysanaston ne sanat, joita ei Lönnrotilla esiintynyt. Lopulta lehdet sidottiin käsitepiireihin eli aiheittain sidoksiksi, joiden avulla kerääjät saisivat toivon mukaan kielimestareilta parempia vastauksia. Enää aihepiiri ei vaihtuisi lennosta kesken keskustelun.
Sanakirja oy:n ja sen työtä jatkaneen Sanakirjasäätiön harmiksi uudet keruuvälineet eivät antaneet määrällistä etua. Maailmansodan ja laman kourissa mullistuneessa ajassa ei ollut enää yhtä helppoa värvätä osaavia ja tehokkaita stipendiaatteja keruutyöhön. 1920-luvun loppupuolella keruutyö ottikin jo seuraavia askelia, kun aineistoa alettiin kerätä keruulehtien ja vapaaehtoisten vastaajien avulla.
Sanakirja oy:n toiminta loppui vuonna 1925. Teuras-Lönnrot-sidoksia oli tehty siihen mennessä yhteensä 145, eli 5 kokonaisuutta 29 käsitepiiristä. Kokonaisuuksista yksi sijaitsee Kotuksen säilyttämässä Suomen murteiden sana-arkistossa, jossa se on käytettävissä yhä. Keruutyöhön emme sitä kuitenkaan enää suostu antamaan.
Muutama toimituksellinen huomio
Oheisessa videossa kuvataan tämän artikkelin käsittelemää aiheetta varsin vauhdikkaasti ja kevyellä otteella tiiviyttä ja jopa huumorin piirteitä tapaillen.
Huomionarvoista on esimerkiksi se, että Lönnrotin sanakirja julkaistiin kahdessa osassa vuosina 1874–1880. On siis hyvä mainita siitä, että on hiukan epätarkasti ilmaistu sanakirjan nähneen päivänvalon vuonna 1880. Eikä Yrjö Toivosen saamassa työtehtävässä ei ollut kyse oikeasti kesätyöstä. Käynnissä oli pidempi hanke, jossa jo ylioppilaana ansioitunut Toivonen toimi työnjohtajana.