Vuonna 1924 perustettiin kansankielen sanakirjan (nyk. Suomen murteiden sanakirjan) suurhanketta varten oma laitos, Sanakirjasäätiö. Sen tarkoituksena oli kerätä suomen murteista sanastoa ja muuta tarpeellista aineistoa, pitää vireillä yleisön keruuharrastusta sanakirjan aineiston kartuttamiseksi, tallettaa, hoitaa ja tarjota tutkijoiden käytettäväksi sanakokoelmia sekä laatia sanakirjan käsikirjoitus ja julkaista se.
Sanastonkeruutyön laajuus oli ymmärretty edellisvuosikymmenten kokeilujen jälkeen, ja uuden sitä koskevan suunnitelman laati valtiovallan toimeksiannosta dosentti Kai Donner vuonna 1926. Suunnitelmassa suomen puhuma-alue oli jaettu murrealuejakoa myötäillen 23 keruupiiriin, joista kustakin pyrittiin saamaan ainakin yksi tyhjentävästi kerätty murresanasto. Yksittäisen pitäjän täydellisen sanaston kerääminen veisi useamman vuoden, ja täksi ajaksi pyrki säätiö kiinnittämään koulutetun kerääjän jokaiseen keruupiiriin. Keruun tavoitteena oli todellisten murre-esiintymien, aidon kielenkäytön kirjaaminen.
Suursanastajat ja spesialistit
Vuonna 1925 alettiin Helsingin yliopistossa kouluttaa suomen kielen opiskelijoista akateemisia sanastonkerääjiä. Professori Frans Äimä ja dosentti Kai Donner johtivat murteentutkimuksen seminaariharjoituksissa kahta linjaa: pitäjänsanastojen kerääjät oli tarkoitus sijoittaa Sanakirjasäätiön palkkaamana 23 keruupiiriin ja heille oli luotava oma avustajaverkosto. Erikoissanastojen kerääjät taas oli määrä lähettää kiertämään eri puolille Suomea.
Yksi varhaisimmista pitäjänsanastojen kerääjistä eli suursanastajista oli Ahti Rytkönen, joka vuosina 1924–1932 työskenteli jaksoittain Pohjois-Savossa, lähinnä Maaningalla. Sanastonkeruun lisäksi Rytkönen julkaisi viikkolehdissä pohjoissavolaisen kansankulttuurin alalta esseitä, joista ilmestyi myöhemmin kolmiosainen kokoomateos. Muita alkuaikojen mainittavia suursanastajia olivat Jaakko Kemilä Utajärvellä Pohjois-Pohjanmaalla, Aino Oksanen Iitissä ja Jaalassa Kymenlaaksossa, Helmi Helminen Konginkankaalla Keski-Suomessa ja Inkeri Tuovinen Ruotsin Länsipohjassa.
Erikoissanastojen keruuta kokeili moni, mutta vain muutama toteutti ohjelmaa laajemmin. Maisterit Maija Juvas ja Astrid Reponen kiersivät yhdessä alanaan ihmisen elämänvaiheet syntymästä hautaan sekä mytologia. Maisteri Lyyli Kokkosella erikoisalana oli maanviljelys ja Elvi Pakarisella kasvinnimet. Koulutetut kerääjät kartuttivat Sanakirjasäätiön kokoelmia kymmenillä tuhansilla sanalipuilla, Astrid Reponen ennätysmäisellä 47 717 sanalipun määrällä.
Kolmas aineistonkeruumenetelmä oli lähettää koulutettuja stipendiaatteja kielitieteellis-kansatieteellisille kylätutkimusretkille, joilla kerättiin kyläyhteiskuntien aineellista ja henkistä elämää käsittelevää aineistoa.
Sanastajan kyselyt
Ammattimaisen keruun lisäksi Sanakirjasäätiö hyödynsi suuren yleisön apua murreaineiston kerryttämisessä. Apuneuvoksi perustettiin sanastontiedustelulehti Sanastaja vuonna 1927, ja sen kyselyitä julkaistiin sanomalehdissä kautta maan. Vastauksia tuli jo ensimmäisenä ilmestymisvuonna sadoilta avustajilta.
Sanastajan kyselyissä tiedusteltiin toisaalta, mitä sanaa eri pitäjissä käytetään jostakin esineestä, asiasta tai tekemisestä, ja toisaalta, mitä merkityksiä tai käyttötapoja jollakin sanalla on. Lisäksi tiedusteltiin esimerkiksi lukusanoja, eräiden sanatyyppien ensitavun lyhyttä ja pitkää vokaalia (sorsa vai suorsa, lakso vai laakso), vasen-sanan taivutusta ja niin edelleen. Sanastoseikkojen lisäksi kyseltiin mm. sananparsia, uskomuksia ja taikoja. Osa kyselyistä toteutettiin palkintokilpailuina, ja ahkerimmat kerääjät palkittiin pienillä lahjoituksilla.
Veren veto sanojen tallelle saamiseen
Suomalaisen murresanakirjatyön vapaaehtoiset avustajat olivat enimmäkseen ruumiillisen työn tekijöitä: maanviljelijöitä, emäntiä, metsätyömiehiä, maalareita, ompelijoita tai muita vastaavia. Monien muiden Euroopan maiden kansankielen sanakirjahankkeissa vastaajajoukko koostui opettajista ja muista akateemisen koulutuksen saaneista henkilöistä. Suomalaisten vapaaehtoisten vastaajien työtä helpotti se, että murteen merkitsemisen puolesta suomi on suhteellisen helppo kieli, sillä sitä kirjoitetaan suunnilleen niin kuin äännetäänkin.
Sanastaja ilmestyi vuoteen 1990 saakka, ja kyselyjä julkaistiin tuhansia. Parhaimmillaan vapaaehtoiset vastaajat lähettivät kukin vuosikymmenien kuluessa Sanakirjasäätiölle 10 000 – 20 000 sanalippua. Pelkällä kyselyihin vastaamisella näihin lukemiin ei päästy, vaan moni harrasti sanastusta myös itsenäisesti. Eräs kauhajokelainen vastaaja kirjoittaa: - - mull on sellaanev verev veto nuarev [= noiden] vanhojen sanojej ja asiooren tallellen saamisehej jotta on täytyny aina välistä kirioottaa kuv vähäki on keriinny. Ja minoom monaastin nauranu äänehensä yksistäni ja oon tainnu joskus itkiäkki ku oon kiroottanu ja muistellut tätä tenavana opittua puhetta ja muitakis sen aikuusia asioota.
Vuonna 1932 kirjoitti professori Martti Rapola – silloinen Sanakirjasäätiön johtaja ja Sanastajan päätoimittaja – vapaaehtoisille vastaajille kiitollisena näin: Avustajan työ on hänen omalta osaltaan hyvin näkymätöntä. hän kirjoittaa kirjeen, jättää sen postille, joka kuljettaa lähetyksen perille arkistoon. Sinne luulisi lähetysten hautautuvan. Sanatieto voikin piillä vuosikymmeniäkin ilman erikoista huomiota satojen tuhansien joukossa, mutta yhtäkkiä voidaan sanalle keksiä historia, paljastetaan sen menneisyys ja valaistaan sen avulla kappale koko kansamme vanhaa historiaa.
Lähteet
Kaukoranta, Toivo (toim.) 1927: Sanastaja : aikakauslehti sanatietoja ja -tiedusteluja varten, numerot 1–3. Helsinki: Sanakirjasäätiö.
Länsimäki, Maija (1976): Vapaaehtoiset vastaajat. Teoksessa Tuomi, Tuomo (toim.): Sanojen taivalta: puoli vuosisataa Sanakirjasäätiön toimintaa, 58–66. Helsinki: SKS.
Sanakirjan historiaa. Suomen murteiden sanakirja. 2011–2017. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 30. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus.
Vilkuna, Kustaa (1976): Myrskyä ja menestystä. Teoksessa Tuomi, Tuomo (toim.): Sanojen taivalta: puoli vuosisataa Sanakirjasäätiön toimintaa, 7–27. Helsinki: SKS.
(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)