Sukukielten vahalieriökokoelmat

Lauri Kettunen teki Kuurinmaan liiviläiskyliin 11 matkaa vuosina 1920 (Oskar Looritsin kanssa), 1921, 1923, 1925–1926, 1928, 1929, 1931 (Aulis Rissasen, Urho Tuomolan ja Väinö Kyrölän kanssa), 1932, 1933 (Väinö Kyrölän kanssa), 1936 (Väinö Kyrölän kanssa) ja 1937.

Nauhoitearkiston kokoelmissa on 17 Kettusen keräämää liiviä sisältävää vahalieriötä, lähinnä kesiltä 1920 ja 1923 sekä yksi nauhoitus vuodelta 1927. Vuoden 1927 äänitys on tehty Helsingissä, muut Liivinrannan liiviläiskylissä. Lisäksi kokoelmassa on kolme lieriötä, joiden äänitysaika on tuntematon sekä kaksi, joiden äänityspaikka ei ole tiedossa. Muista lieriöistä suurin osa on äänitetty Sīkrõgilla ja Kuoštrõgilla.

Joitakin äänityksiä on myös Īrasta, Kuolkasta ja Luužista. Vahalieriöiden sisältö on suurimmaksi osaksi satuja, tarinoita ja muistelmia, koskien erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikaa, lisäksi joukossa on myös jonkin verran lauluja.

Pyhä ukkonen (Pivā piţk)

Kertomus ompelijasta ja suuresta neulasta, josta tehtiin auran vantaat.

Käännös

Vanhaan aikaan oli Luužin kylässä kaksi isäntää. Kiirastorstain aamuna [toinen heistä] vei hevosen metsään, niitylle. Silloin hän näki, keon päällä, että eräs paikkasi housuja. Sitten hän katsoi. Se neula oli niin suuri, että hän pelästyi. Silloin hän sanoi: ”Oi pyhä ukkonen, kuinka suuri neula on.” Ja niin [kun] se ompelija sen kuuli, (ja) niin hän loikkasi sen keon päältä maahan, juoksi pois, niin että kaikki puut taipuivat.

Ja sitten hän toi sen neulan kotiin, ja sitten seppä takoi niille kahdelle isännälle auran vantaat.

Litterointi, ks. Kettunen 1925: 119–120.

Kuinka vanha Aanja rikastui (Kui vana Ānja rikkõks sai)

Satu, jossa vanha Aanja näkee rahatulen ja rikastuu.

Käännös

Vanha Aanja palveli Kuolkan majakalla. Sieltä hänet erotettiin. Illalla tuli kotiin vaimon luo. Kotiin tullessa Ruotsin pellon päässä hän huomasi tulen. Hän ajatteli: ”Nyt täytyy mennä tulen luokse piippua polttamaan.” Hän meni tulen luokse, otti palavan puupalan, pani piipun päälle – piippu ei palanut. Nyt hän ajatteli: ”Tämä on rahatuli.” Hän heitti keksinsä tuleen. Niin [pian] kuin hän sen keksin heitti tuleen, niin hän kääntyi ympäri (kiersi selän) ja alkoi tulla.

Yksi mies huusi takana: ”Ota keksisi.” Se mies jäi sinne, mutta suuri hirsi vieri rantaa pitkin kuin hänen kannoillaan ikään, ja hän ei voinut muuten pelastua, silloin hän meni [vedenalaisten] hiekkasärkkien väliin ja kahlasi hiekkasärkkää pitkin. Zuonkõn taloon asti hän kahlasi hiekkasärkkää pitkin ja sitten hän tuli rantaan eikä hirttä enää ollut. Ja (hän) väsyneenä hän meni Zuonkõn taloon nukkumaan.

Kun hän oli nukkunut ja aamulla hän nousi ylös. Sitten hän lähti keksiään katsomaan. Keksi oli suuren rahakasan päällä. Sitten hän otti sen rahan ja toi kotiin. Ja niin nykyäänkin hänellä vielä on rahaa kyllin.

Litterointi, ks. Kettunen 1925: 103–104.

Iren rahankaivajat (Iŗe rȱkōvajid)

Kertomus kolmesta isännästä, jotka näkevät rahatulen, kaivavat ylös raha-arkun ja tapaavat sotilaita, jotka haluavat hirttää heidät.

Käännös

 Iren kylässä on ollut kolme isäntää: vanha Aanja, vanha Kaltsa ja vanha Tuom. He ovat ottaneet nähneet rahatulen. He ovat sopineet kaikki kolme, että on mentävä kaivamaan sitä rahatulta. He ovat menneet sinne, missä se rahatuli on palanut. He ovat ottaneet ja kaivaneet sen rahatulen ja raha-arkun ylös.

Sitten on tullut kolme sotilasta, hirsien kanssa, ja tehneet hirsipuun. Tehneet niin hirsipuun ja vanhalla Aanjalla ollut punainen yömyssy päässä. Nyt se sotilas on kysynyt: ”Kenet me ensiksi otamme, hirtämme?” Se toinen on sanonut, toinen sotilas: ”Otamme tuon punaisen yömyssyn, hirtämme sen ensiksi.” Niin se vanha Aanja on sanonut: ”Voi, luoja, onko minun kuoltava!”

Litterointi, ks. Kettunen 1925: 85.

Lauri Kettunen kävi vatjalaisissa vuosina 1911, 1913, 1914 ja 1915. Suomen kielen nauhoitearkistossa on Kettusen äänittämiä vatjaa sisältäviä vahalieriöitä yhteensä 50 kappaletta. Suurin osa niistä on äänitetty vuonna 1915 tehdyllä matkalla Kattilalla.

Osa Kattilan näytteistä on alun perin Lempolasta kotoisin olevalta informantilta. Muutamia lieriöitä on äänitetty samalla matkalla myös Ikäpäivässä ja Matissa, sekä yksittäisiä lieriöitä Ljuuditsassa, Pondilovassa, Pummalassa ja Undovassa. Kettusen kokoelman Joenperän vatjaa sisältävät 13 vahalieriötä on äänitetty vuonna 1923 Tartossa ja muut Pummalan vatjaa sisältävät kuusi lieriötä Helsingissä vuonna 1932.

Vahalieriöiden sisältö on suurimmaksi osaksi satuja, mutta mukana on jonkin verran myös lauluja, arvoituksia, häätapojen kuvausta ja muistelmia, esimerkiksi lapsuudesta. Viidellä lieriöllä on lisäksi sanakokeita ja yhdellä kvantiteettikokeita.

Oli emintimällä tytär (E̮li emintimällä tütär)

Satu hyvästä tytärpuolesta, joka saa vaatteita palkkioksi, ja pahasta tyttärestä, jonka karhu syö.

Käännös

Oli emintimällä tytär, ajoi hänet kotoa pois. Meni tytär metsään. Löysi majan. Meni tupaan. No ja tuli hiiri, sanoo: Anna minulle Maša lusikalla puuroa. Antoi hän lusikalla puuroa ja sanoo: He sinulle tämä kello. Tulee ja menee uunin päälle, itse. Hän meni uunin päälle. Tuli suuri karhu. Mutta se hiiri otti sen kellon ja aina kuljeskelee kellon kanssa. Mutta hän [karhu] luuli, että se tyttö kellon kansa juoksee. No, meni pois. Tuli aamuhämärä, meni pois. Hän antoi sille tytölle suuren kirstun vaatteita. Tyttö tuli kotiin, emintimälle tuli paha mieli ja sanoo: Mene sinä – omaa tytärtään – metsään ja siellä ole missä hän. Meni hänen tyttärensä metsään sinne ja löysi sen majan. Meni majaan. Tuli hiiri. Anna minulle, sanoo, Maria, pala leipää. Hän sanoo: Annan minä sinulle saakelin hiirelle. No tuli karhu, ja antoi… sen karhun kanssa leikkimän rupesi… antoi sen kellon tytölle, mutta hiiri se ei ottanutkaan. Mutta tyttö rupesi kellon kanssa edellä juoksemaan. Karhu tuli ja söi sen tytön. Aamulla emin… äiti odottaa kotiin, ei tule, ei tule. Meni äiti etsimään, katsoo: siellä kaikki on syöty jo, ei ole mitään. Ja alkoi itkeä.

Litterointi, ks. Kettunen ja Posti 1932: 18–19.

Kaksi veljeä ja pappi (Kahs velliä da pappi)

Satu, jossa veli tappaa papin ja huijaa ruumiin etsijöitä vuohen ruholla.

Käännös

Oli kaksi veljestä. Hän löysi rahoja. No lähetti hän papin luo vakkaa pyytämään rahoja mitata. Ja pyysi, pappi antoi vakan, tuli katsomaan portin välistä. Hän otti papin ja tappoi. Pani lattian alle. No etsitään yhtenä päivänä pappia ja toisena etsitään, mutta se hullu sanoo: Meillä on lattian alla. Mutta veli se kuuli, meni tappoi vuohen, työnsi lattian alle. Sanottiin: Mene ota hänet ylös. Hän meni, siellä sanoo: Onko papilla parta? – No hullu millainen hullu. Kysyy: Onko papilla karvoja? – No nosta sinä tänne. Katsotaan, nostetaan, hänellä oli vuohi siellä. No sitten torutaan häntä: Hullu sinä hullu, sanoo, eihän ole, vuohi on. Mutta minkä tähden, sanoo…

Litterointi, ks. Kettunen ja Posti 1932: 32–33.

Tyhmä Vankka (Vańkka durakka)

Satu, jossa tyhmä Iivana ihmeellisen hevosen avulla saa vaimokseen keisarin tyttären.

Käännös

No tulivat toiset kaksi veljeä myöhemmin kotiin ja sanovat isälle: No kun siellä oli paljon väkeä. Yksi oli sellainen hauska ja hevosen selässä, hän juuri ja juuri ei antanut suuta keisarin tyttärelle. Ei yletytty. No kas rupesi keisari toisen kerran kutsumaan väkeä, ja taas menivät hekin, ja tyhmä Vankka meni. Taas meni pellolle ja vihelsi, ja juoksi hänelle hevonen. Ja hän taas ajoi keisarin luokse. No kas, kaikki taas katsovat, hän taas ohi ajoi hevosen selässä. Vähäisen ettei ylettänyt suuta antaa. No mutta veljiään löi vielä (punotulla) ruoskalla. No taas tuli kotiin, ennen veljiään, ja meni uunin päälle. Tulivat toisetkin, taas sanovat: Siellä oli kovasti paljon väkeä ja eräs vähäisen (vain puuttui, ettei) saanut annetuksi suuta. No kas veljet miettivät miettivät, menivät kolmannenkin kerran. Menivät kolmannen kerran, tyhmä Vankka taas meni pellolle ja vihelsi, ja juoksi hänelle hevonen. No ja meni hän keisarin luo hoviin ja hän niin kovasti ajoi hevosta, että hän yletti keisarin tyttärelle antaa suuta. Ja otti keisarin tyttäreltä kädestä sormesta sormuksen ja pani omaan sormeensa. Ja tuli kotiin, sitoi rievulla kiinni. No ja tulivat toiset veljet sieltä kotiin. Ne sanoivat, että kolmannella kertaa yletti se antaa suuta keisarin tyttärelle. No kas sitten kysyi… erään kerran hän meni uunille ja päästi pois sormuksen, rievun, pois sormesta. Ja kovin tuli valkea. Veljet huutavat: Mitä sinä siellä kujeilet tulella. Hän meni perälle, sitoi kiinni. Sitten kerran keisari tahtoi tietää, kellä on tyttären sormus. Ja kutsui hän taas paljon väkeä luoksensa. No kaikki menivät. Istuivat pöydän ääressä… Ja sitten meni tyhmä Vankkakin taas, ja kaikki pantiin (istumaan) pöydän ääreen. Kellään ei nähdä sormusta kädessä. No kas sitten ruvettiin katsomaan pitovieraita. Mikä istuu pöydän ääressä? Tyhmä Vankka. Keisari kysyykin, keisari kysyykin: Minkätähden sinun sormesi on sitten sidottu? – Kotona (haava) leikattu on. – No kotona, no kun päästät (irti), minä katson. Hän aukaisi rievun [”päästi sormen”], hänellä tyttären, hänellä tyttären sormus on kädessä. No hänet vietiin pois siitä, annettiin toiset vaatteet ylle ja kaikki. Sitten sen jälkeen vietettiin häät. Ja hän meni naimisiin keisarin tyttären kanssa.

Litterointi, ks. Kettunen ja Posti 1932: 122–124.(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Lauri Kettunen teki kaksi matkaa vepsäläisiin vuosina 1917–1918 ja 1934. Ensimmäisen matkansa hän teki yksin, toisella mukana olivat myös Lauri Posti ja Paavo Siro.

Kettusen vepsän kokoelmaan kuuluu 58 vahalieriötä, jotka on nauhoitettu ensimmäisellä vepsäläismatkalla vuoden 1918 puolella. Tällä matkalla Kettunen liikkui pelkästään etelävepsäläisissä kylissä, siis etelävepsän murteen alueella. Suurin osa äänityksistä on tehty Arskahtissa, Kortlahdessa ja Tšaiglassa, jossa tehdyistä äänityksistä osan informatit ovat kuitenkin syntyisin jostain toisesta kylästä, kuten Fedramägi, Maksimägi tai Omesmägi. Lisäksi joitakin näytteitä on myös Šidjärvestä ja Vaugedjärvestä.

Lieriöt sisältävät suurimmaksi osaksi satuja, mukana on kuitenkin myös muistelmia, tarinoita, lauluja ja itkuja. Molemmilla matkoilla Kettunen keräsi myös sanastoaineistoa, joka on tutustuttavissa Kotuksen Kaino-aineistopalvelussa. Ks. Vepsän aineistot.

Satu Romanasta ja Maksimasta (Sarn Romanan da Maksiman pou̯he)

Satu, jossa Ivan, Maksim ja Roman lähtevät vuorollaan kaupantekoon ja ainoastaan Roman onnistuu.

Käännös

Oli ennen Arskahtissa Maťukan Vaśka, oli Maťukan Vaśkalla kolme poikaa: Ivan ja Maksim ja Roman. Ajoi Ivan kaupantekoon. Pani hän ruista kuorman, ajoi Belozeršinaan. Siellä ruiskuorman häneltä ottivat, hänelle kiviä panivat.

Ja ajaa se Ivan kotiin. Häntä äitinsä ottaa vastan. Hänellä kuormassa ovat pelkät kivet, mitään ei ole. Sitten sitä haukkuivat, haukkuivat Ivanaa. lähettivät Maksiman, panivat kauroja kuorman. Hän ajoi sen kaurakuorman kanssa. Sen kaurakuorman möi. Hänelle mitään tavaraa eivät antaneet, vaan panivat rekeen kuolleen jäniksen. Hän ajoikin kotiin. Se eukko taas haukkui, haukkui häntä, isä ja äiti.

Lähettivät sen Romanan kaupantekoon, panivat kauranakanoita kuorman. Hän ajoi miehen luokse yöksi. Ja mies tinkii: ”minä, sanoo, sinut yöksi päästän, mutta voitkohan arvoituksen arvata?” – ”Ka arvaan, päästä.” Hän, se mies, päästikin sen Romanan ja illallista syötti. Ja vuoteella asettelihe ja paneutui makaamaan ja ”arvaa, sanoo, arvoitus”. – ”Minkälainen arvoitus se on?” –”Ka on, sanoo, järvessä kala hyvin suuri”. – ”Miten sen kalan saavat?” –”Mutta sen kalan, sanoo, minä jo sain”. – ”Mutta miten sinä sen sait?” – ”Menin minä jäälle, ja jään alla se kala uiskentelee, mutta minä paneuduin pitkäkseni ja hyvin kovasti päällä jysäytin ja sen jään halkasin, jään alta kalan sain ja sen kalan toin kotiin äitini luokse. Äitini taas myi kalan, osti minulle takin hyvin hyvän ja teki palttoon, mutta minä tänne ajoin aivinaisessa päällystakissa”.

Mutta se ukko ei... taas enää ei tiedä mitä puhuakaan. ”Mutta arvaa sinä, sanoo, arvoitus”. – ”Millainen arvoitus?” – ”Putosivat kotona äitini ja isäni karsinaan, mutta minä heitä nostelin, nostelin, nostaa en voinut. Ja kutsuin ja tein talkoot, kutsuin väkeä, väki nosti heitä”. Se ukko ei voinut arvuuttaa (pro muštta ”arvata”) sitä arvoitusta. Ja se ukko...

Ne akanat ottivat ja antoivat Romanalle karttuunikankaita. Se Roman osti aisakellon kankailla ja ajaa kotiin. Kello hyvin kovasti kalkattaa. Mutta ennen herrat eivät ajelleet kellon kanssa, vain yksi herra ajaa. Ja hyvin kovasti kansaa kartanon työpäivillä vaivasi.

Se... Kuuli Romanan äiti, kun kellon kanssa ajaa poika. Juoksi lääväsuojaan eteisen alle piiloutumaan. Eteisen alle piiloutuessaan juoksi ja kaatui. Roman kotiin ajoi, lääväsuojaan ajoi, niin äiti lääväsuojassa älisee. Ja tuli, sen Romanan ottivat vastaan. Ja kaikki... Ja naittoivat ja elää hyvin hyvästi. Minä oli häissä, siellä syöttivät ja juottivat, tupakkaa nuuskauttivat. Minä tupakkaa nuuskattuani sanoinkin: ’uhnu-mahnu’, päätä pudistin, partaa leyhäytän – –.

Litterointi, ks. Kettunen 1925: 15–17.

Muistelua talvisesta karhunmetsästysretkestä (Miť mö końďi̯īď rikōmā)

Muistelua kahdesta talvisesta karhunmetsästysretkestä.

Käännös

Ondreiko tapasi minut. ”Kuoma, hiihtäkäämme me (metsästämään), kontio minulla on merkittynä syksyllä, minulla ovat koirat hyvät ja pyssy hyvä, ehkä me löydämme.”

Hiihdimme karhua etsimään. Päivän hiihtelimme, emme voineet löytää karhua. Toisena päivänä aamusella nousimme, hiihdimme näreiköitä pitkin. Minun koirani alkoikin haukkua, karhua. Ondreikon koira ja Volotkan eivät edes mene minun koirani luo, niskakarvat nostivat ja meidän jalkojemme välissä pyörivät. ”Hiihtäkäämme Ondreiko, minun koirani luokse, ammumme karhun, varmaankin karhun.” Ondreiko sanoo: ”elkäämme hiihtäkö pesän luo, karhu on näreikössä, pyssy hyvä niin tapamme.” – ”Elkäämme hiihtäkö.”

Kuulin, koira sivuun päin alkoi mennä, haukkuen. Me näreiköstä pois, kas karhu pesästä läksikin. ”Hiihtäkäämme katsomaan, eikö ole poikasia pesässä.” Kun hiihdimme, katsoimme, niin pesässä ei ole, karhu koiras. – Kääntyi ja meni, karhu haukkuu. Me kierroksen ympäröimme, jälkeen hiihdimme hiihdimme, suolla me sen saavutimmekin. Kun saavutimme, niin toisaanne hän heittäytyi, haapaan. Haavassa kuori kova, kiivetä ei voi haapaan. Toiseen heittäytyi ja taas haapa. Kolmanteen heittäytyi niin kuuseen. Hyvin pitkään kuuseen (äkkiä) kiipesi. Ondreiko pyssyn ojensi ja pom! karhuun ei voinut osua. ”Ka ammu Sasku pian kuuseen!” Minulle näkyvät vain karvat, paukautin, en voinut osua. Patruunan panin, karhu maahan kuusesta laskeutui, hyvin nopeaan. Minä paukautin ja osuin. Vielä patruunan panin, paukautin. Mutta Ondreiko sanookin: ”Mutta sinä hitto vie juuri kuin sodassa paukutat, anna minunkin vaikka kuollutta karhua ampua. ”Ja vielä patruunan panin ja paukautin, karhu ei hievahdakaan. Ondreiko pyssyn latasi, hiihti viereen: ”elköön minunkaan pyssyni olko saastainen, minä ammun edes kuollutta.”  Ondreiko ampui, karhu lumessa makaa. Minä korvista otin, pään lumesta nostin, ja sillä otsa hyvin hyvin suuri, leveä. Hyväpä kontio meille osui. Nylimme karhun, hiihdimme kotiin, makasimme, viinaa joimme.

Olivat vielä neljä karhua löytäneet syksyllä vaugedjärveläiset. Kaksi päivää etsivät, eivät voineet löytää. ”Sasku, hiihtäkäämme sinun koiriesi kanssa, niin vielä löydämme karhuja.” Hiihdimme toisena päivänä aamusella. Hiihdimme, hiihdimme, levähtämään istuuduimme puunrungolle. Minun koirani alkoikin haukkua näreikössä. Näreikössä alkoikin haukkua, toiset koirat heittäytyivät menemään, me jälkeen heittäysimme. Ja neljä karhua meni hankea myöten. Keli (aika) huono, mahdotonta (heille) piisata. Ajoimme puolelle päivin. Lunta rupesi satamaan, alkoi takaltaa, hiihtää ei voi.

Litterointi, ks. Kettunen 1920: 96–100.

Miten ukko lumesta pojan teki (Miť uk лumespǟ poi̯gan teǵ)

Satu ukosta ja akasta, joille ukko tekee pojan lumesta. Kolmantena päivänä poika sulaa pois.

Käännös

Ukolla ja akalla ei ollut lapsia. Ukko sanoo: ”pitänee ehkä, eukko, minun mennä pihalle ja tehdä lumesta lapsonen.” Akka sanoo: ”mene.” Meni ukko, otti lapion ja teki ja teki sellaisen möykyn hyvin suuren mutisti kokoon ja silmät sille teki ja pään teki. Tuli, näyttää aivan kuin poikanen seisoo. Poikanen sanookin: ”ota minut, isä, pirttiin; minä, sanoo, palellun tässä.”

Isä otti poikasen, toi pirttiin. ”Akka, katsoppas, sanoo, millaisen minä poikasen tein, niin puhuu ja…” Akka sanoo: ”oi oi oi miten kaunis! Se kun ainian olisi, niin meitä elättäisi ja…” Ilostuivat molemmat hyvin kovasti.
Poika päivän ja toisen on, kolmantena jo sanoo: ”minun päätäni, isä, hyvin kovasti kivistää; minä varmaankin pian kuolen, jätän teidät.” Ukko sanookin: ”Ja jos kuolet, niin minkä sille voi. Olisi edes kutsuttava lapsia, niin telmisivät sinun kanssasi, niin hauskempi olisi, ja ehkä, päätä kun (vain) särkee, niin paranet.”

Kutsuivat lapsia, lapset telmivät, telmivät, mutta hänellä yhäkään ei ole hauska. Pää riipuksissa ja yhä sijalla kyykkii. Retkotti retkotti vuotella ja… Viimein hyvin kovasti alkoi sairastaa. Mutta huomasivat, pellin kun akka sulki, niin pelkkä vesi vuoteella muodostui. ”Katsoppas, ukko sanoo, missä sinulla on lapsi.” Katsoivat, niin poikanen kaikki sulanut, vain pelkkä märkä vesi vuoteelle jäänyt. ”Oi oi oi miten surullista, katsoppas, meiltä poika se kuolikin, ja hän suli. Ei olisi pitänyt peltiä sulkea ja… Pellin kun sulit, niin hän näet luminen niin lumi suli ja… Hukkaan nyt poika meiltä kuoli.” – Kaikki.

Litterointi, ks. Kettunen 1920: 73–75.

Yrjö Wichmannin kokoelma käsittää 17 vuonna 1906 kerättyä vahalieriötä.

Lieriöt on kerätty seuraavista kylistä: Jelasy, Sernur, Tsarevokokšajsk, Malmyž ja Boľšaja Kiľmez. Kylien nimistä osa on sittemmin muuttunut. Kokoelma käsittää sekä länsi- että itämarilaisia kielennäytteitä: lauluja, satuja ja sananlaskuja.

Materiaali on julkaistu mm. Yrjö Wichmannin vuodelta 1931 olevassa teoksessa Volksdichtung und Volksbräuche der Tscheremissen (Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia – Mémoires de la société Finno-ougrienne LIX. Suomalais-Ugrilainen Seura: Helsinki).

Haukka

Itämarinkielinen satu siitä, miten haukka ja varis saivat värityksensä ja siitä, miksi haukka nykyään lentelee taivaalla kastetta etsien ja varis taasen lähteistä ja virroista juo.

Käännös

Sanotaan, että joskus ennen muinoin haukka kaivoi lähteen. Lähteen kaivettuaan haukka kylpi siinä ja lähti syömään. Haukan lähdettyä syömään saapui varis, piehtaroi lähteessä ja likaantui. Haukan saavuttua syömästä lähtivät he variksen kanssa molemmat Jumalan luokse kertomaan lähteen kaivamisesta. Haukka sanoo: ”Minä kaivoin”, mutta varis sanoo: ”Ei hän, minä kaivoin!”. Jumala katsoi heitä, tarkkaili, eikä uskonut haukkaa, mutta varista uskoi. Haukkaa hän ei uskonut siksi, että tämä oli puhdas, mutta varis oli likainen ja häntä Jumala uskoi. Jumala suuttuessaan määräsi, että haukka saa juoda vain kastetta lehtien päältä, mutta varis sekä lähteestä että virrasta. Siitä lähtien varis on ollut kirjava ja haukka puhdas, kasteen juomista odottaa, kirkuen lentelee.

Litterointi, ks. Wichmann 1931, s. 159.(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

A. O. Väisäsen mordvalaiskielten kokoelma on kerätty kesällä 1914 seuraavista kylistä: Erźäń Bruslan, Prońkino, Serednevka, Boriskino, Od-Šantala, Od-Bajťermiš ja Vetškań-veľe. Näistä Boriskino ja Od-Šantala sijaitsivat Bugulman piirissä ja muut Buguruslanin piirissä, kaikki Samaran alueella. Alueiden rajat ja joissakin tapauksissa myös kylien nimet ovat sittemmin muuttuneet.

105 lieriön mordvalaiskokoelma sisältää erilaisia sävelmiä ja ersän-, mokšan- ja venäjänkielisiä lauluja. Sävelmät on soitettu ruokopillillä (md. nuďij), ruokohuilulla (md. veškema) tai viululla, ja ne ovat pääosin erilaisia tansseja. Laulujen aiheet vaihtelevat historiasta ja mytologiasta kehtolauluihin, erilaisiin itkuihin ja häälauluihin.

Kaikki melodiat on nuotinnettu ja sanastettu, ja ne on julkaistu vuonna 1948 A. O. Väisäsen teoksessa Mordwinische Melodien (Phonographisch Aufgenommen und Herausgegben von A. O. Väisänen. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia – Mémoires de la société Finno-ougrienne XCII. Suomalais-Ugrilainen Seura: Helsinki).

Tyttökuoron laulua

Tyttökuoron ersämordvankielistä laulua. Balladi nuoresta miehestä, vanhempiensa ainokaisesta, joka jäi turkkilaiskansojen vangitsemaksi.

Käännös

Isänsä ainokainen, nuori mies,
rakkaan äitinsä ainoa, nuori mies.
Tämäkin nuori mies on baškiirien vankina,
tämäkin nuori mies on nogaiden vangiksi tullut.

Litterointi, ks. Väisänen 1948, 97. s. 68.

Mokšalaista soittoa

Mokša mora, ‘mokšalainen laulu’, mokšamordvan kielellä . Soitin: nuďij.

Nuotinnos, ks. Väisänen 1948, 170. s. 138.

A. O. Väisäsen 11 lieriön Viron-kokoelma on äänitetty Itä-Virossa Setumaalla Obinitsan kylässä sekä Länsi-Virossa Muhussa.

Kokoelma koostuu pääosin lauletusta tilapäisrunoudesta sekä säkkipillinsoitosta. Lieriöt ovat hyvin pieni osa alkujaan laajemmasta kokoelmasta. Ne on oletettavasti kerätty Väisäsen viidenneltä Viroon suuntautuneelta keräysmatkalta vuonna 1922.

Kaikkien lieriöiden nuotinnukset ja laulujen sanat sekä mahdollisesti myös matkakertomus keräysmatkalta lienevät SKS:n arkistossa. Oletettavasti samassa arkistossa on saatavilla myös tarkat tiedot keräyspaikoista, laulajista sekä soittajista.

Tilapäisruno laulukiistasta

Setunkielinen tilapäisruno. Osa Hilanan Taarkan ja Karaskin Toomkan laulukiistaa. Laulaja Karaskin Toomkka, naiskuoro toistaa. Ensimmäinen osa.

Käännös

Taarkka itseä ylisti,
haukkui hulluksi minua.
Tuoppa tänne tunnustaja,
kielin kertoja asian,
ketä soimannut olisin,
ketä pilkoin pistellynnä!
Mull’ on tuoa tunnustaja,
kielin kertoja asian;
sanoit: ”On Alli kuin avanto,
Miitran Mikko kippakeppi”
siin’ ei pienintä petosta,
valetta vähintäkänä!
Jospa miekkoista minua
viisin pilkoin pistelitki,
soimasit saoin sanasin,
elänpä isoni koissa,
koissani kuni kopassa,
kuni marjavakkasessa.

(Väisänen, A. O. 1923: Setunmaan ”lauluemojen” tilapäisrunoja. Kalevalaseuran vuosikirja III, s. 177–178.)

Virolaista soittoa

Soittoa. Soitin torupill, säkkipilli. Soittaja tuntematon.