Suomen kielen nauhoitearkisto sisältää noin 24 000 tuntia äänite- ja videomuotoisia aineistoja. Pääasiassa nauhoitearkiston sisällöt ovat suomen murteita. Murteiden ohella arkistossa on nauhoitteita suomen sukukielistä ja muista kielistä sekä kulttuurihistoriallisia äänitteitä kuten esitelmiä, akateemisia tilaisuuksia ja henkilöhaastatteluja. Lisäksi arkistoon kuuluu muun muassa sukukielten vahalieriökokoelma.
Arkiston aineistojen perusteella on valmistunut satoja kielitieteellisiä opinnäytteitä. Kielentutkijoiden lisäksi aineistoa käyttävät muun muassa kulttuurintutkijat ja alan opiskelijat, murteiden ja paikallishistorian harrastajat sekä äänitettyjen henkilöiden jälkeläiset.
Nauhoitearkiston aineistoista noin 80 prosenttia on käytettävissä digitaalisessa muodossa. Digitointityö saadaan valmiiksi vuoden 2026 loppuun mennessä. Suurin osa digitaalisessa muodossa olevista aineistoista on vapaasti käytettävissä ja tilattavissa omalla laitteella kuunneltavaksi arkiston asiakaspalvelun kautta. Osa aineistoista sisältää käyttörajoituksia ja on käytettävissä esimerkiksi vain tutkimustarkoituksiin tai arkiston henkilökunnan harkinnan perusteella. Toistaiseksi digitoimattomia aineistoja voi tilata käyttöönsä omakustanteisesti.
Vuonna 2024 Suomen kielen nauhoitearkisto lisättiin Unescon Maailman muisti -ohjelman Suomen kansalliseen rekisteriin.
Nauhoitearkiston perustaminen
Suomen kielen nauhoitearkiston perusti vuonna 1959 juuri virkaansa astunut Helsingin yliopiston suomen kielen professori Pertti Virtaranta. Hän oli saanut idean kielinäytteiden keräämiseen Ruotsista toimiessaan sotien jälkeen Lundin yliopiston suomen kielen lehtorina.
Kielentutkimuksen valtavirta oli Suomessa vielä 1950-luvulla historiallisesti suuntautunut tutkimus, ja sen mukaisesti suuri huomio kiinnitettiin murteiden tutkimiseen. Kielitieteilijöiden käsityksen mukaan vanhat kansanmurteet olivat nopeasti katoamassa, ja niin Suomen kielen nauhoitearkiston ensimmäiseksi suureksi tehtäväksi tuli murteiden tallennus.
Haluttiin ikään kuin jälkikäteen vangita pikakuva vuosisadanvaihteen puhesuomesta. Tavoitteeksi asetettiin keskimäärin 30 nauhoitetunnin kokoaminen jokaisesta suomenkielisestä pitäjästä. Tämä yleistavoite saavutettiin 1970-luvun loppuun mennessä, jolloin koossa oli lähes 15 000 tuntia murreäänitteitä.
Murreäänitykset ovat syntyneet etupäässä kesäisin. Äänityksiä ovat tehneet alan opiskelijat ja tutkijat, joille nauhoitearkisto on maksanut pienen stipendin, sekä arkiston johto ja henkilökunta. Suunnilleen puolet arkiston kokonaiskartunnasta on stipendiaattien tuottamaa.
Haastateltavat eli kielenoppaat on etsitty paikkakunnalta kyselemällä ilman väestörekisterin apua. Kielenoppaina on suosittu vanhoja, paikkakunnalla syntyneitä ja ikänsä asuneita ihmisiä.
Muutakin kuin murreaineistoja
Rinnan murreaineiston kanssa arkistoon alettiin koota yleiskielistä puhetta. Alkoi kertyä toinen kokoelmien osa, kulttuurihistoriallisesti merkittävät nauhoitteet. Se sisältää monenlaisia julkisia esitelmiä ja luentoja ja esimerkiksi kirjailijain haastatteluja. Suomen kielen nauhoitearkistoon kuuluvat kirjailijahaastattelut ovat käytettävissä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.
Myöhemmin aloitettiin uudemman puhekielen tallennus. 1960-luvulta lähtien on tallennettu eräiden kaupunkien puhekieltä. Esimerkiksi Heikki Paunosen tutkijaryhmän Helsingin puhekielen aines 1970- ja 1990 -luvulta on tallennettu arkistoon.
Sukukieliä on äänitetty sitä mukaa kuin suomalaisia tutkijoita on lähtenyt kenttätöihin. Äänitteet ovat vaihtelevia: kerrontaa, ääneenlukua, lauluja ja niin edelleen. Näytteitä on lähisukukielistä, esimerkiksi karjalasta, virosta, ja liivistä sekä etäsukukielistä, kuten saamen kielistä, komista, marista ja unkarista.
Yliopistolta Kotukseen
Perustamisestaan lähtien vuoteen 1976 nauhoitearkisto kuului erityisyksikkönä Helsingin yliopiston suomen kielen laitokseen. Arkistoa johti nelihenkinen hoitokunta, johon kuuluivat aluksi puheenjohtajan, professori Pertti Virtarannan lisäksi professorit Terho Itkonen, Lauri Hakulinen ja R. E. Nirvi.
Arkistoa rahoitti yliopiston lisäksi pääasiassa opetusministeriö; myös Suomen kunnat ja eräät pitäjänseurat tukivat arkiston toimintaa. Vuosina 1976–1983 nauhoitearkisto oli yliopiston ja vastaperustetun Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (nyk. Kotimaisten kielten keskus) yhteishallinnossa, kunnes Kotus vuodesta 1983 virkajärjestelyjen myötä otti kokonaisvastuun arkistosta.
