Pienet lukusanat kuuluvat siihen peruskäsitteistöön, joka on minkä tahansa kielen keskeistä sana-ainesta. Perussanavarastonsa ja siihen kuuluvat lukusanat on ollut suomalais-ugrilaisella kantakielelläkin. Suomelle ja enimmille sen sukukielille ovat yhteisiä lukusanoista pienimmät, yhdestä kuuteen. Tämä johti kielentutkijat aikoinaan ajattelemaan, että sen pidemmälle ei ehkä kantakielen aikana joitakin tuhansia vuosia sitten olisi laskettukaan.
Saman ajattelutavan mukaan olisi tosin oletettava, että kantakielen varhaisimmassa vaiheessa ei olisi käytetty kuin lukusanoja kaksi ja viisi. Muille ei nimittäin löydy vastineita suomen etäisimpinä sukulaisina pidetyistä samojedikielistä, ei siis edes sanalle yksi.
Lukusanojen säilymisellä ja muuntumisella on kuitenkin omat lakinsa, jotka kyllä noudattavat sitä yleistä tendenssiä, että eniten käytetyt sanat säilyvät parhaiten. Pienimmät lukusanat ovat tiuhimmin käytettyjä. Lukusanojen äänteellistä puolta tarkasteltaessa on taas huomionarvoista, että luvut ja niiden myötä sanat muodostavat pareja, jotka muuntuvat äänneasultaankin läheisiksi: tällaisia pareja ovat yksi ja kaksi, viisi ja kuusi sekä kahdeksan ja yhdeksän. Lukujen jonoon voi tulla pidempiäkin yhdenmukaisuuksia: kahdeksan ja yhdeksän ovat n-loppuisina vetäneet naapurinsa molemmilta puolilta genetiivimuotoon: seitsemän (vrt. seitsen) ja kymmenen (vrt. kymmen).
Eniten käytetyt sanat säilyvät parhaiten.
Tasalukua ja sormien määrää kymmenen tarkoittava sana on tärkeä ja keskeinen, vaikka se onkin vaihtunut alkuperäisestä monissa kielissä, varmaan myös suomessa. Kymmenen käsitteeseen perustuvat useimpien sukukieltemme kahdeksaa ja yhdeksää merkitsevät sanat. Suomessakin sanoissa kahdeksan ja yhdeksän piilottelevat yksi- ja kaksi-sanojen vartalot; loppuosan -eksän on päätelty tarkoittaneen ’ei ole’. Lukumäärä on siis se, joka puuttuu kymmenestä.
Lukusanan kymmenen alkuperä on epäselvä. Lähisukukieltemme lisäksi se tavataan mordvassa (asussa kemen). Muissa suomensukuisissa kielissä sen tilalla tavataan toisaalla lukea-verbin muoto (esimerkiksi saamessa ja mansissa; lukeminen on siis alkuaan tarkoittanut luettelemista), toisaalla lainasana (kuten unkarissa iranilaisperäinen tíz) tai jokunen muu sana, joiden joukosta myös alkuperäistä kymmenen nimitystä voidaan haeskella.
Isommat tasaluvut ovat lainatavaraa. Suomen sata vastineineen (esim. unkarin száz ja mansin saat) on ikivanha indoeurooppalainen laina ja balttilaisperäinen tuhat jonkin verran nuorempi. Näitä täsmällisiä lukuja on tarvittu vasta kaupankäynnin yhteydessä. Luontaistaloudessa iso luku voi olla vaikkapa mittayksikkönä käytetty kiihtelys, jonka nahkamäärä on noin 25 tai 40 sen mukaan, minkä kokoisen eläimen nahoista on kyse.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 9.11.1999.