Kun ennen sattui kohtaamaan julkisuuden henkilöitä, vaikkapa presidenttiparin, siitä kertoi kotona yksinkertaisesti mainitsemalla, kenet oli nähnyt (”teatterissa olivat Manu ja Tellervokin”). Sitten yleiskieleenkin omaksuttiin lintuharrastajien verbi bongata, jolla ruvettiin tarkoittamaan ylipäänsä havaitsemista. Niinpä maininnan arvoisen henkilön näkemisestä ruvettiin puhumaan bongaamisena. Vaikkapa presidentti Ahtisaaren saattoi bongata lukuisilta maakuntamatkoilta. Mutta jos nyt törmää Helsingin Hakaniemen hallissa tasavallan presidenttiin, kuuluukin kertoa, että on nähnyt Tarjan livenä.
Suomen kieleen sana on saatu mistäpä muualta kuin englannista (to live ’elää’). Aluksi livellä viitattiin lähinnä musiikkiin. Esimerkiksi live-äänitys tarkoittaa sitä, että esitys nauhoitetaan konsertissa yleisön läsnä ollessa. Lopputulos on tietysti erilainen, elävämpi, kuin studiossa äänitetty. Musiikkislangista ilmaus laajeni muihinkin yhteyksiin, niin että sitä saatetaan käyttää kaikenlaisista suorista kohtaamisista ja esiintymisistä, jotka eivät tapahdu television tai muun välineen kautta. Kuullaan siis musiikkia klubilla livenä eikä musiikkivideolta; nähdään sen esittäjä vielä jälkikäteen kadulla ihka elävänä eli livenä.
Useimmiten koko livenä on turhaa: jos ollaan konsertissa, niin ollaan, jos kohdataan joku, niin kohdataan. Mutta ehkä kertoo jotain ajastamme, että elävään ihmiseen kosketuksissa olo ansaitsee erityisen maininnan, kun niin monet kokemukset muuten saadaan median välityksellä.Toinen yhteys, johon englannin live on meillä asettunut, on sana liveroolipeli. Siitä käytetään myös lyhennettä LARP (= live action role play); harrastajat puhuvat pelien sijasta usein larpeista. Scifi- ja fantasiakirjallisuuden pohjalta kehittyneitä fantasiapelejä pelattiin aluksi erilaisten ohjekirjojen avulla sisätiloissa käyttämällä esimerkiksi pieniä (etäisesti vanhanajan tinasotilaat mieleen tuovia) hahmoja, figuureja, fantasiamaailmoihin sijoittuvien pelien henkilöinä. Mutta elävässä eli liveroolipelissä osallistujat omaksuvat henkilöhahmon ja toimivat siihen eläytyen pitkäänkin jatkuvan pelin ajan. Pelejä järjestetään aiheeseen mahdollisimman hyvin sopivassa ympäristössä: metsässä, saaressa, linnoituksessa, vanhassa kaivoksessa. Pelaajilla on roolinsa mukaiset (esimerkiksi keskiaikaiset) vaatteet ja vaikkapa suipot keijunkorvat, joita voi ostaa kaupasta.
Tällainen peli muistuttaa näytelmää, ja liveroolipelin suomalaisina vastineina käytetään jonkin verran sanoja näytelmäpeli ja näytelmäroolipeli. Osa alan harrastajista pitää niitä harhaanjohtavina, sillä kyseessä ei ole näytelmä. Pelissä ei ole ennalta lukkoon lyötyä juonta eikä käsikirjoitusta vuorosanoineen – ei liioin yleisöä. Peli elää ja muuttuu tilanteiden mukana. Sivusta seuraajan mielestä kyseessä onkin pikemmin leikki, johon heittäytyessään saa käyttää mielikuvitusta, toimia ryhmässä, oppia (esimerkiksi historiaa) ja päästä eroon arkielämän kahleista.
Kirjoitus on julkaistu Ajan sana -palstalla Hiidenkivi-lehdessä 2/2002.