Suomalaisuutta on tapana kuvata lennokkaalla iskulauseella ”sisu, sauna ja Sibelius”. Sisu ja sisukkuus on perinnäisesti liitetty korvenraivaajiin, sotilaisiin ja urheilijoihin – kansallissankareihin. Mutta sisukkaaksi voi sanoa myös vaikkapa kiloista keskosvauvaa, joka selviää elämään.
Miten suomalaisen sisun voisi määritellä? Vaikkapa näin: se on sinnikkyyttä, sitkeää tahdonvoimaa, hellittämätöntä tarmoa, lannistumattomuutta, peräänantamattomuutta, uskallusta, rohkeutta.
Miten suomalaisen sisun voisi määritellä?
Sisu voi kuitenkin tarkoittaa myös hyvin toisenlaista luonteenlaatua. Kun esimerkiksi lapselta ”otetaan sisu pois”, hänen kiukuttelunsa lopetetaan, hänen kiivas luontonsa lannistetaan. Puhutaan pahansisuisuudesta, mutta ei puhuta ”hyvänsisuisuudesta”.
Sana sisu on johdos sanasta sisä. Murteissa sisu tarkoittaakin sisäosaa. Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa sisälmysten, sisäelinten nimitys on sisukalut tai sisukunta. Sisurikkoinen ihminen on sellainen, jolla on huono ruoansulatus: viallinen vatsa tai suolisto.
Jo Agricolan kielessä 1500-luvulla sisu tarkoitti asian ominaislaatua tai lajia. Ihmisestä käytettynä se tarkoitti taipumusta, luonnetta. Näitä kaikkia voisi kuvata myös sanoilla sisin ja ydin – sisäosia nekin.
Martti Rapolan mukaan vanhassa, Ruotsin vallan aikaisessa – suurelta osin hengellisessä – kirjallisuudessa ihmisen sisusta eli ihmisluonteesta ei juuri hyvää sanota. Sisu-sanan tavallisin määrite onkin ollut paha. Niinpä sana sisu on myös yksinään, ilman määritettä, alkanut merkitä huonoa taipumusta, pahuutta.
Daniel Juslenius selittää vuonna 1745 ilmestyneessä sanakirjassaan, että sisucunda tarkoittaa sisäelimiä, joissa affektit eli voimakkaat tunteenilmaukset tai -purkaukset syntyvät, sekä lisäksi pernaa. Näissä selityksissä kuvastuvat laajalti tunnetut primitiiviset uskomukset ihmisruumiin elimistä sielun tai erilaisten kykyjen ja ominaisuuksien sijaintipaikkana.
Sisu-sanan erilaiset, melkeinpä vastakkaiset, merkitykset ilmenevät esimerkiksi sanassa sisupussi, joka tarkoittaa yhtäältä sisukasta, sinnikästä ihmistä ja toisaalta kiukku-, äkäpussia. Merkitykset eivät kuitenkaan ole niin etäällä toisistaan kuin voisi ajatella. Niille on yhteistä affektisuus ja intensiivisyys: voima ja kestävyys. Tätä yhteistä piirrettä voidaan eri lauseyhteyksissä ilmaista samalla sanalla.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 11.3.2003.