Maaliskuun 14. päivänä vuonna 1906 Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa vietettiin Kotikielen Seuran 30-vuotisjuhlaa. Kirjailija Linnankoskea odotettiin puhumaan nimikysymyksestä. Hän oli juuri julkaissut ensimmäisen suomalaisen ”best sellerin”, Laulun tulipunaisesta kukasta. Nyt nähtäisiin, kuka kirjailijanimen taakse kätkeytyy!
Arvoitus ei ratkennut, sillä kirjailija ei saapunut Helsinkiin. Tilaisuudessa luettiin hänen lähettämänsä puhe. Se alkoi väkevästi:
Mikä on nimi ja päällekirjoitus tuhansilla Suomen kansalaisilla? Muukalainen sana, jonka merkitystä useat eivät itsekään tiedä eivätkä osaa sitä edes oikein ääntää. Samperi ja Ranteli, Limperi ja Rinteli, Holmeenija Salmeeni – – ellei tämä ole narrimaista ja suoraa, rehtiä ihmistuntoa alentavaa, niin sitten ei mikään. – – On vain yksi tunto, yksi tahto, joka julistaa tuhansista suista: tähän saakka, ei edemmäksi – olen suomalainen nimeltäni, mieleltäni ja kieleltäni.
Kotikielen Seura allekirjoitti vetoomuksen sukunimien suomalaistamisesta. Sitä täydensivät käytännön ohjeet, joissa kehotettiin kaikkia suomenmielisiä ja -kielisiä kansalaisia ryhtymään tekoihin sukunimien suomalaistamiseksi ja kokoamaan joukkomitassa nimenmuutosilmoituksia. Ne julkaistaisiin 12. toukokuuta, Snellmanin satavuotispäivänä.
Aiemmat nimenmuutot
Keskustelu suomalaisista sukunimistä oli alkanut jo 1840-luvulla. Aluksi kritiikin kohteena olivat nimensä ”muukalaistajat”, opintielle tai kaupunkiin lähtevät, joille oma suomalainen nimi oli yhtä häpeällinen kuin maalainen sarkanuttu. Vähitellen huomattiin, että suurelta osalta väestöä sukunimet puuttuivat kokonaan. Lehdesössä alettiin käsitellä Länsi-Suomen rahvaan sukunimettömyyttä ja kehotettiin ottamaan suomenkielinen sukunimi. Snellman hengen säätyläisten odotettiin opettelevan suomea ja omaksuvan suomenkielisiä nimiä.
Toiset ottivat suomalaisen sukunimen itse, monille se annettiin. Pappi kirjasi nimeet kirkonkirjoihin. Tavallisen rahvaan nimenmuutokset tapahtuivat vähin äänin, niistä ei juuri lehdissä ilmoitettu. Jo pelkästään uusia nen-loppuisia luontosanan sisältäneitä nimiä (Virtanen, Aaltonen, Nieminen, Vuorinen) omaksuneita tuli 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä noin 150 000–200 000. Nimen ottaminen ja vaihtaminen oli tuohon aikaan vapaata.
Mitä kansa edellä, sitä ylioppilaat perässä
Opiskelijat olivat yleensä perineet ei-suomalaisen nimensä säätylaiskodistaan tai saaneet sellaisen opintielle lähtiessään. Muutama itäsuomalaista sukunimeä kantanut ylioppilas oli jo 1840-luvulla kieltäytynyt muukalaistamasta nimeään yliopiston tullessaan. Esimerkiksi Kiuruvedellä syntynyt, Suomettaren perustajiin kuulunut Paavo Tikkanen, joka oli Porvoon kimnaasiin mennessään 1838 saanut nimekseen Paulus Tikén, vaati yliopistoon kirjoittautuessaan 1841 kirjaamaan nimen suomalaisittain Tikkanen.
Opiskelijoiden säätyläistausta ja yliopiston konservatiivisuus vaikuttivat siihen, että yliopistossa suomalaisten sukunimien omaksuminen oli huomattavasti hitaampaa kuin rahvaan keskuudessa. Vaikka sivistysneistö esitti lehdissä muutosta, vain harvat rohkenivat muuttaa oman nimensä. Kenelläkään ei voinut olla kokonaiskuvaa siitä, mitä maassa todella tapahtui. Nähtiin vain se, mikä tapahtui lähipiirissä. Siksi pieniäkin muutoksia ylioppilaiden nimissä suomalaisuuden suuntaan pidettiin uraauurtavina.
Ylioppilaiden ”joukkonimenmuutto”
Ylioppilaiden ”joukkonimenmuutto” vuosina 1875–1879 oli akateemisessa yhteisössä niin merkittävä, että sitä pidettiin 1900-luvun nimenmuutoskampanjoissa esikuvana. Määrältään se oli kuitenkin vähäpätöinen: sukunimensä suomalaisti 26 ylioppilasta ja muutama virkamies. Useimmat tuonaikaiset virallisten lehtien nimenmuutosilmotukset koskivat nimen vaihtamista ei-suomalaiseen.
Tempauksen takana oli suomenmielisten ylioppilaiden vuonna 1875 perustama yhdistys, Suomalainen Nuija. Suomenkielisillä nimillä haluttiin korostaa sivistyneistön suomalaisuutta ja samaistua suomalaiseen kansaan, ”karistaa vieras puku päältä”. Tunnetuimpia nimensä suomalaistajia vuonna 1876 olivat Matti Äyräpää (Europaeus), A. J. Mela (Malmberg) ja Lauri Kivekäs (Stenbäck).
Vapun päivän kampanjat
Käytännön vaatimukset sukunimien tarpeellisuudesta lisääntyivät 1800-luvun lopulla. Vuonna 1901 Uusi Suometar kehotti Kotikielen Seuraa ja Kansanvalistusseuraa ryhtymään toimiin sukunimettömyyden poistamiseksi. Heikki Klemetti innosti samoihin aikoihin Suomalaista Nuijaa sukunimien suomalaistamiseen. ”Joukko vierasnimisiä ylioppilaita” kehotti vieraskielisten sukunimien omistajia sukunimien joukkonmuuttoon:
Heikkoja, arkailevia tukeaksemme, tehkäämme uudistus yhtä aikaa kautta maan. Liittykäämme yhteen ja joukottain uudet nimet ottakaamme. Yhtenä päivänä tapahtukoon mullistus, repäisevä, mutta kansalle kunniakas. Mikä sopii paremmin tämmöiseksi nimenmuuttopäiväksi kuin Vappu, 1 p. toukok. Kansamme kevätjuhla. (Päivälehti 10.4.1901)
Vapun päivänä 1901 yli 70 henkilöä ilmoitti nimensä suomalaistamisesta, ja ilmoituksia tuli normaalia enemmän vielä toukokuun alkupäivinä. Monet muuttajat ilmoittivat olevansa ylioppilaita, lyseolaisia, ylioppilaskelaita ja seminaarilaisia. Vuoden 1902 vappuna nimenmuuttajia oli lähes saman verran, ja seuraavinakin vappuina nimiä suomalaistettiin paljon.
Suurlakko ja sukunimet
Vuosion 1905–1908 murroskausi oli voimakkaan kieli- ja kansallisuuspolitiikan jakso. Monien mielestä suomalaisuupolitiikka oli siihen mennessä jo saavuttanut tavoitteensa: suomenkieliset koulut olivat yleistyneet, sivistyneistö ja virkamiehet suomenkielistyneet, suomenkielinen kulttuuri oli monipuolista, suomenkielisiä sanomalehtiä oli runsaasti, ja myös talouden alueella suomalaiset yritykset olivat menestyneet.
Jotain oli silti jäänyt tekemättä. Suomen säätyläistöltä oli jäänyt astumatta viimeinen askel, ja nyt siihen tuli tilaisuus. Suomalainen Nuija päätti suurlakkoviikolla 1905 suomalaistaa kaikkien jäsentensä sukunimet, mutta päätöstä ei ehditty toteuttaa, kun Linnankosken sanat singahtivat ilmoille.
Päätös suurnimenmuutosta tapahtui aikana, jolloin yhteiskunnallinen tilanne oli hyvin aktiivinen, jopa vallankumouksellinen. Joulukuussa 1905 oli Helsingissä suurmielenosoitus yleisen äänioikeuden ja yksikamarisen eduskunnan puolesta.
Suuri nimenmuutto oli ajan hengen mukainen poliittinen mielenosoitus, joka oli mahdollista toteuttaa suurlaakon ja eduskuntauudistuksen vanavedessä. Se oli osa poliittista kuohuntaa, jossa eri kansanluokat hakivat voimaa sääty-yhteiskunnan murtamiseksi, demokratian laajentamiseksi ja Venäjän sortovaltaaln lieventämiseksi. Protesti kohdistui myös ruotsalaisuuden painolastia vastaan. Se oli johdonmukaista jatkoa aiemmalle kehitykselle mutta myös yritys löytää yhteinen väylä silloisessa poliittisessa tilanteessa.
Linnankosken osuus
Linnankoski oli esittänyt jo ennen suurlakkoa ja sukunimenmuuton lähtölaukaukseksi mainittua Kotikielen Seuran juhlaa uuden liiton perustamista suomen kielen ja kirjallisuuden tukemiseksi. Joukko ylioppilaita ryhtyi valmistelemaan sellaisen perustamista. Käydessään Helsingissä vuoden 1906 alussa Linnankoski osallistui valmisteleviin kokouksiin. Kun jossain kokouksessa arveltiin, että tarmokkaasti toimien voitaisiin seuraavaksi Snellmanin päiväksi saada jo 4 000–5 000 henkilöä luopumaan vieraasta sukunimestään, Linnankoski kiirehti korottamaan määrän kymmenkertaiseksi. Siltä pohjalta kirjailijalta tilattiin Kotikielen Seuran kokoukseen nimenmuutosta kirjoitus, joka saisi mielet syttymään.
Juhlakokouksessa hyväksyttiin esitys Suomalaisuuden Liiton perustamisesta tulevana Snellmanin päivänä. Samaksi päiväksi aiottiin laaja joukkonimenmuutto, jonka käytännön toimet jäivät Kotikielen Seuran, Suomalaisen Nuijan ja Ylioppilasten Keskusteluseuran vastuulle.
Linnankoski alias Johan Viktor Peltonen kirjoitti Uusimaa-lehden päätoimittajana 1890-luvulla aktiivisesti suomalaisten sukunimien puolesta, mutta vuoden 1906 Snellmanin päivän kampanjassa hän toimi voin keulakuvana. Käytännössä asioita hoitivat J. A. Kemiläinen, Jalo Landgren (Kalima) ja Väinö Salminen sekä mahdollisesti myös Heikki Ojansuu ja E. A. Tunkelo. Nimien suomalaistaminen alkoi jo ennen Linnankosken julistusta alkuvuodesta 1906.
Snellman ja sataatuhatta nimenmuuttajaa
Lehdissä arveltiin jo 12.5.1906 sukunimen muuttajien määräksi 22 000–24 000. Ensimmäisen laskelman esitti vuonna 1914 Tietosanakirjassa yksi kampanjan aktivista järjestäjistä, Arvi Kemiläinen. Hän päätyi lukuun 24 800, johon sisältyvät vuoden 1906 Snellmanin päivän, saman vuoden juhannusaaton ja vuoden 1907 Snellmanin päivän ilmoitetut nimenmuutokset. Jos mukaan otettiin kaikki päivät, vuosina 1906–1907 olisi Kemiläisen mukaan julkaistu yli 32 000 henkilön nimenmuutos.
Kemiläinen arveli, että näiden kahden vuoden määrä nousisi 100 000:een, jos otettaisiin huomioon ilmoittajien perheenjäsenet. Tämä luku on sittemmin esiintynyt systemaattisesti lähes kaikissa sukunimien suomalaistamista käsitteelvissä yhteyksissä, jopa monesti niin, että 100 000 ilmoitetaan pelkästään 12.5.1906 tapahtuneen suurnimenmuutoksen määräksi.
Asian tarkistamiseksi laskin virallisten lehtien ja niiden lisälehtien ilmoituksista molempien vuosien nimenmuuttuilmoitukset. Tuloksena oli, että Snellmanin päivänä 1906 suomalaistettiin – tai vaihdettiin pelkkä isännimi suomalaiseksi sukunimeksi – noin 25 100 henkilön nimi, koko vuonna noin 35 400 nimeä. Varsinkin Snellmanin päivän ja juhannusaaton nimenmuutosilmoituksissa mainittiin usein kaikkien perheenjäsenten nimet.
Snellmanin päivänä 1906 suomalaistettiin – tai vaihdettiin pelkkä isännimi suomalaiseksi sukunimeksi – noin 25 100 henkilön nimi.
Vuonna 1907 Snellmanin päivän lisälehdessä oli lähes 2 000 ilmoitusta, koko vuonna nimenmuutoksia oli 6 270. Kaikkiaan vuosien 1906–1907 suomalaistajien määräksi voidaan arvioida noin 70 000, mitä pidän edelleen liian suurena. Varsinkin suurissa kaupungeissa ilmoitukset olivat henkilökohtaisia ja perheiden koko oli pieni. Lisäksi kaupungeissa oli paljon yksin eläviä, nuoria ihmisiä, jotka olivat alttiita suomalaistamaan nimensä. Kun vuoden 1906 joukkomittaessa nimenmuutossa oli kyse yhteiskunnallisesta demonstraatiosta, ei ole ihme, että lukuja hieman liioiteltiin.
Sivistyneistön katharsis
Suurnimenmuutto oli suomenmieliselle sivistyneistölle tärkeä etappi vuosikymmeniä jatkuneessa jaakopinpainissa oman nimi-identiteettinsä kanssa: se oli kansalliselle etujoukolle eräänlainen katharsis. Sivistyneistöä oli sykähdyttänyt 1840-luvulta lähtien kansallinen mieli ja halu nostaa suomen kielen asemaa, mutta yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta sillä ei vieläkään ollut sellaista rohkeutta, joka olisi saanut suomenmieliset laajemmin suomalaistamaan nimensä.
Siihen tarvittiin ensin edelläkävijöitä, joita voitiin seurata – mutta myös suurta, samanaikaista yhteistä mielenilmausta ja joukkovoiman mallia, jota saatiin suuren adressin keruussa, kutsunnoista kieltäytymisissä ja suurlakossa.
Suurnimenmuutto oli säätyläisten kädenojennus tavallisen kansan suuntaan: olemme omaksuneet kansan kielen, olemme miellettämme ja nyt myös nimiltämme suomalaisia. Kun Antti Thulé (Tulenheimo) vuoden 1906 Snellmanin päivän edellä piti puheen senaattori Yrjö Koskisen haudalla, hän korosti nimien suomalaistamisen olevan sivistyneistölle rauhanehtojen täyttämistä suhteessa muuhun kansaan; se oli valmis eheän, ei-säätyläisen suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen.
Artikkeli on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 3/2006.
Kuvat: Museovirasto