Puu on jälleen puheenaiheena. Siitä rakennetaan paitsi sisustuslehtien sivuille kelpuutettuja huonekaluja ja taide-esineitä myös kerrostaloja. Puu on tavalla tai toisella ollut olennainen osa jo esi-isiemme elämää. Tähän viittaa muun muassa se, että monilla puulajeilla on kielessämme vanha omapohjainen nimitys.
Puu kuuluu kielemme vanhimpiin omaperäisiin sanoihin. Sen vastineita on miltei kaikissa sukukielissä samojediin asti. Suomen kielessä puusta on johdettu joukko uusia sanoja, joista osa on eriytynyt jo niin kauas kantasanastaan, ettei nykypuhuja niitä ehkä heti ensi kuulemalta puuhun yhdistä. Näitä ovat esimerkiksi puisto (joka on Henrik Liliuksen sepite vuodelta 1723), puite, puutua ja puida – viljaahan on puitu puisilla varstoilla. Puutarha taas on vanha, jo Agricolan käyttämä käännöslaina ruotsin sanasta trädgård.
Vanhimpia omaperäisiä puulajien nimityksiä ovat kuusi, koivu ja tuomi. Varsin iäkäs on myös pihlaja, ja usean vuosituhannen takaa ovat niin ikään haapa, saarni, tammi ja vaahtera. Jonkin verran nuorempia nimityksiä ovat jalava ja raita. Hiukan poikkeuksellinen alkuperältään on mänty, joka todennäköisesti on johdettu hierintä tarkoittavasta sanasta mäntä. Männät eli hierimet on usein tehty juuri männyn latvasta. Suomen kielessä on myös vanhempi mäntyä tarkoittava omapohjainen nimitys, petäjä. Petäjää nuorempi sana sen sijaan on vanhaa mäntyä tarkoittava honka.
Sana leppä on mahdollisesti lainattu balttilaisista kielistä, ja näin se olisi niitä harvoja luonnonvaraisten puittemme nimityksiä, jotka olisivat lainaperua. Leppä on tarkoittanut melko laajalti suomen murteissa, samoin kuin karjalan ja liivin kielissä, myös verta. Lepän puuaineshan on punertavaa. Kyseessä on kiertoilmaus, jota voitiin käyttää esimerkiksi eläintä teurastettaessa. Veren laskemisella on tässä ratkaiseva osa. Jos siinä yhteydessä tuli maininneeksi veri-sanan, eläin saattoi uskomuksen mukaan tulla sitkeähenkiseksi tajutessaan hengenmenon olevan lähellä.
Paju on tuttu kaikissa suomen lähisukukielissä. Laajalti suomen murteissa on puhuttu reen pajuista, joilla tarkoitetaan reen kaplaita yhdistäviä, usein pajusta tehtyjä siteitä. Takapaju on luonnollisesti ollut reen takaosassa, ja edelleenkin, kun puhutaan muita huonommassa asemassa tai kehityksestä jäljessä olevasta, voidaan sanoa tämän olevan takapajulla.
Jos puulajien nimityksistä monien onkin pitkään tiedetty olevan kielemme vanhimpia sanoja, niin sanan metsä alkuperä on vastaavasti ongelmallisempi. Sanalle on ehdotettu sekä omaa että laina-alkuperää. Eiköhän metsä liene joka tapauksessa jo varhain opittu näkemään puilta.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 18.3.1997.