Monia tukkeentuneita tai muuten pilaantuneita luonnonojia kunnostetaan ja palautetaan vanhaan loistoonsa kalojen kutupaikoiksi ja kalastus- ja virkistyskohteiksi. Kun uoma on saatu entistettyä tai jo silloin, kun entistämishanketta suunnitellaan, saattaa huomio kiinnittyä myös ojan nimeen. Nimen oja-loppu (esim. pääkaupunkiseudulla Longinoja, Rekolanoja) tuntuu viittaavan vain kaivettuun ojaan. Yleiskielessä ja vesilaissa oja ja puro tarkoittavatkin sanoina eri asioita. Puro on luonnontilainen uoma ja oja kaivettu uoma.
Läntisellä murrealueella (eteläisessä Suomessa ja suuressa osassa Länsi- ja Pohjois-Suomea) ovat pienten luonnontilaisten vesiuomien nimet oja-loppuisia. Tämä ojaksi nimittely rupeaa helposti kiusaamaan nykyihmisiä. Herää halu muuttaa oja-loppuinen nimi puro-loppuiseksi, sillä puroiltahan kunnostetut uomat näyttävät kirkastuneine vesineen ja uudelleen soritettuine pohjineen. Puro-loppu painottuu kuitenkin levikiltään (kartassa puro ruskeana, oja sinisenä) selvästi vain itämurteisiin.
Puro vai oja? Maanmittauslaitoksen paikannimirekisteri, 2012.
Luonnonpaikkojen nimet voivat olla hyvinkin vanhoja. Niihin on vaikuttanut kullakin alueella puhuttu kieli. Ne kantavat mukanaan tarinaa menneestä ajasta myös nimen jälkiosan avulla. Nimiainesten levikit kertovat paitsi kielestä, myös maamme asutushistoriasta.
On toivottavaa, että kaikessa nimeämisessä, myös uusia kaavanimiä annettaessa, kunnioitettaisiin perinteisiä paikallisia nimenantotapoja. Ei nimetä paikkoja esimerkiksi vaara-loppuisiksi Etelä-Suomessa tai koeteta muuttaa vanhoja läntisiä oja-loppuisia luonnonojien nimiä puro-loppuisiksi vain sen vuoksi, että se kuulostaisi paremmalta nykyasukkaiden korvissa tai sopisi paremmin uoman uuteen ”imagoon”. Eihän nimi miestä pahenna, ei siis ojaakaan. Jonkin verran puro-sanaa esiintyy myös esimerkiksi pääkaupunkiseudun virtavesien nimissä, mutta niiden määrää ei ole syytä lisätä.
Kolumni on julkaistu maaliskuussa 2013 Kielellä-palstalla.