Nuoret ovat kielitaitoisia. Äidinkielensä lisäksi he hallitsevat vähintäänkin englannin. Siitä pitää huolen englannin kielikylpy, johon nyky-yhteiskunta meidät kaikki upottaa. Monilla paikkakunnilla nuoret ja lapset viettävät aikaa myös toisenlaisissa kielikylvyissä. Samassa koulussa, päiväkodissa ja kaveriporukassa on ystäviä, jotka puhuvat useita eri kieliä. Nuoret voivat päivittäin kuulla esimerkiksi venäjää, somalia, viroa, arabiaa, turkkia, kurdia ja monia muitakin kieliä.
Kielten osaaminen merkitsee nuorille paljon muutakin kuin vain keinoa saada itsensä ymmärretyksi. Eri kieliä käyttämällä pelleillään, osoitetaan ystävyyssuhteita ja ilmaistaan sitä, mihin ryhmään kuulutaan. Se, kenelle omaa äidinkieltä halutaan opettaa ja kenen kieltä halutaan oppia, on merkki siitä, kenet hyväksytään samaan porukkaan ja kenen ystävä halutaan olla. Toisaalta, käyttämällä ja matkimalla toisen kieltä voi myös ärsyttää ja pilkata.
Nuorten kielitaito ei kuitenkaan rajoitu vain eri kieliin. Nuoret ovat taitavia käyttämään myös erilaisia kielimuotoja: he osaavat puhua suomea monin erilaisin tavoin. Tehdessäni tutkimusta nuorten kielenkäytöstä vietin aikaa eräällä itähelsinkiläisellä nuorisotalolla. Talolla käyvät nuoret hallitsevat tietysti Helsingin puhekielen. Mutta joskus he saattavat vaihtaa hyvinkin huoliteltuun yleiskieleen. Tällöin he yleensä matkivat ja ironisoivat aikuisten käskyjä ja kieltoja.
Nuoret ovat taitavia puhumaan myös niin sanottua murrettua suomea, ikään kuin ulkomaalaisen puhumaa suomea, jossa kuuluu vahva vieraan kielen aksentti. Murrettua suomea kuulee erityisesti monikielisissä nuorten ryhmissä, mutta syynä sen käyttöön ei useinkaan ole kielitaidon puute. Nuoret, jotka muuten puhuvat suomea täysin ilman vierasta aksenttia, saattavat puhua murrettua suomea niiden ystäviensä kanssa, jotka vasta opettelevat suomen kieltä. He siis mukauttavat puhettaan keskustelukumppaneidensa puhetapaan.
Murretun suomen käytöllä on myös toisenlaisia tehtäviä. Sitä puhumalla nuoret voivat laskea leikkiä, esittää erilaisia rooleja tai vaikkapa matkia aikuisten puhetta. Kun suomalais- ja venäläistaustaiset pojat leikkivät nauhurilla, jolla äänitin aineistoa tutkimukseeni, he esittivät ensin radioselostajaa ja hetken päästä kuvitteellista puhelua poliisille. Vaihdoksen normaalipuheesta roolipuheeseen he osoittivat ottamalla käyttöön suomen, jossa kuului vahva venäjän aksentti.
Joskus helsinkiläisnuoret käyttävät myös suomen paikallismurteiden sanoja ja ilmauksia. Niilläkin voidaan ilmaista ironiaa ja ottaa rooleja – riippumatta siitä, onko murretta opittu vanhemmilta ja sukulaisilta vai televisiosta. Kun nuoret esimerkiksi esittävät, etteivät tiedä tai jaksa jotain, he usein sanovat: em mie tiiä, em mää jaksa – vaikka muuten sanoisivat aina mä. Yhtenä iltana nuorisotalolla kuulin myös lausahduksen: Moro, mie oon Kokkolast. Sen esittäjä oli Venäjällä syntynyt poika, jonka leikinlaskussa yhdistyivät hämäläismurteiden moro, itämurteiden mie ja Pohjanmaa.
Nuoret sekoittavat sujuvasti eri kieliä ja erilaisia tapoja puhua suomea. Ne ovat heille kielellistä pääomaa – yksi tapa osoittaa johonkin ryhmään kuulumista ja omaa identiteettiä. Eri kieliä ja kielimuotoja käyttämällä voi myös pelleillä ja rakentaa erilaisia rooleja.
Suomessa on vähitellen opittu sietämään ja arvostamaankin sitä, että ihmiset puhuvat omalla murteellaan ja käyttävät muutenkin vapaampaa puhekieltä. Kaikkien ei tarvitse aina puhua samanlaista yleiskieltä, vaan erilaiset puhetavat antavat meille mahdollisuuden ilmaista, millaiseksi tulkitsemme tilanteen, keitä me olemme ja mistä tulemme. Ehkä me aikuiset vielä joskus otamme nuorista oppia ja alamme arvostaa myös muiden kielten aksenteilla puhuttua suomea, yhtenä suomen puhekielen muotona monien muiden rinnalla.
Pakina on esitetty Yle Radio 1:ssä 17.7.2009.