Nimeni on Terhi. Se on oma etunimeni, joka yksilöi minut ja erottaa muista. Jo lapsesta lähtien olen ollut selvillä siitä, että nimeni on myös jotakin muuta kuin pelkkä etunimi. Minulla oli näet kuuluisa ja eloton nimikaima: vene ja perämoottori. Tästä sain kuulla useasti, leikilliseen ja toisinaan jopa kiusoittelevaan sävyyn.
En usko olevani ainoa, jonka nimi on muissa herättänyt ehkä hilpeitä naurahduksia tai omituisiakin mielleyhtymiä. Minun kohtalokseni koitui olla perämoottorin kaima, jonkun toisen ehkä keittiön (Petra), puhelinyhtiön (Elisa) tai talopaketin (Jukka). Tällaisia tavara- ja tuotekaimoja ei sentään ole kovin monella, mutta mielikuvia muutkin henkilönnimet usein synnyttävät.
Eemelin näköinen poika
Kuullessamme jonkin henkilön nimen ensi kertaa muodostamme helposti käsityksen tämän ihmisen iästä, ulkonäöstä ja jopa luonteesta. Ritva, Tuula ja Pirkko ovat mielikuvissamme aivan eri-ikäisiä henkilöitä kuin vaikkapa Sari, Minna ja Jaana. Tälle mielikuvalle on myös hyvä peruste, sillä nämä nimet ovat olleet suosittuja eri vuosikymmeninä. Ritva, Tuula ja Pirkko olivat 1940-luvun suosituimmat tytönnimet, kun taas Sari, Minna ja Jaana olivat vastaavassa asemassa 1960-luvun jälkipuoliskolla.
Nimi saattaa kuulostaa paitsi tietyn ikäisen myös tietynlaisen henkilön nimeltä. Kuuluisat esikuvat heijastuvat helposti mielikuviimme. Esimerkiksi Eemelin tuli mieluiten näyttää ”eemeliltä”, Vaahteramäen kaimaltaan.
Omat henkilökohtaiset kokemuksemme ovat niin ikään merkityksellisiä Lapsuudessani naapurissa asui samanikäinen Janne, vaaleatukkainen ja sinisilmäinen poika. Hän oli pitkään ainoa tuntemani Janne ja samalla muokkasi käsitystäni siitä, miltä Janne näyttää. Yhä vieläkin tummatukkainen Janne näyttää mielestäni jollakin tavoin ”väärältä”.
Onko Tarmo tarmokas?
Joillakin nimillä on vastineensa kielen sanastossa, jolloin sanan merkitys siirtyy sujuvasti myös nimeen. Tarmo tuntuu tarmokkaalta jo nimensä ansiosta ja Pyry on ilmiselvä tuulispää. Tällaisten nimien lähtökohdat ovatkin yleensä vastaavassa sanassa. Jos nimi sitten vain muistuttaa jotakin sanaa, se saa herkästi samanlaisia merkityspiirteitä kuin sanalla on. Tätä kielen ominaisuutta on käytetty hyväksi Elimäen tarkoitus -kirjoissa, joissa kielessämme aiemmin määrittelemättömiä ilmiöitä on selitetty paikanniminä esiintyvien ilmausten avulla. Esimerkiksi nauvo (vrt. naiivi) tarkoittaisi henkilöä, joka oikeasti odottaa joulukoristeiden ripustamista työpaikalle.
Kirjailijat käyttävät henkilönnimien välittämiä mielikuvia hyväkseen. Kun kirjailija kuvaa tiettyä ajanjaksoa, hän yleensä nimeää henkilönsä aikakaudelle tyypillisin nimin. Kirjailija voi myös nimen avulla luoda henkilöstä haluamaansa mielikuvaa ja antaa jo nimen muokata esimerkiksi henkilön ulkonäköä ja luonteenpiirteitä.
Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanissa (2004) herkutellaan nimien sisältämillä merkityksillä ja mielteillä. Helsingin Kalliossa ajelehtivat kolme nuorta miestä, nimeltään Lihi, Marsalkka ja Henninen. Lihi on Lihi, koska hän pitää kaikesta rasvaisesta kuten lihapiirakoista, mutta pysyy silti laihana. Marsalkka taas on pitänyt marsalkan päiväkänniksi ristityn palopuheen ruuhkametrossa. Henninen on vain Henninen, koska se ”oli sen sukunimi”. Tosin Lihi ja Marsalkka huomaavat myöhemmin, että nimeen sisältyy tytönnimi, tai itse asiassa koko nimi on tytönnimi, koska ”se nen-pääte tekee siitä vähän niinku pikkuisen”. Aina nimet eivät sovi kantajilleen. Kaksikymppinen Marjatta tuntuu ”vanhalta, joltain puolukkatyypiltä, jotenki keinotekoselta, niinku fiktiiviseltä”.
Kolumni on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 5/2005.