Maaseudun ja kaupungin maisema on erilainen. Kaupungissa ympäristö on rakennettua, kun taas maaseudulla on paljon luonnonpaikkoja ja viljelyksiä. Maaseudun kylässä on luonnollisesti myös tarve puhua eri paikoista kuin kaupungissa. Kaksi esimerkkiä – hämäläisestä Pälkäneen kunnan Laitikkalan kylästä ja pohjoishelsinkiläisestä Länsi-Pakilasta – saavat valaista asiaa. Molemmat lienevät tyypillisintä nykysuomalaisen asuma-aluetta, sillä sekä Laitikkalassa että Länsi-Pakilassa asutaan enimmäkseen omassa talossa oman pihan keskellä.
Laitikkalalaiselle tärkeitä paikkoja ovat suure järvet Pintele ja Ilmoilanselkä sekä nämä järvet yhdistävä Kyllönjoki. Kaikkien tuntemia mäkiä ovat Unnaanmäki, Kirkkokallio ja Tervamäki. Kylän taloista monilla viljellään maata: esimerkiksi Heikkilän tilan viljelyksiä ovat Aro, Kotopelto, Mustisuo, Poikkipuolinen ja Hangaskorpi. Kylän paikkojen nimet ovat enimmälti syntyneet spontaanisti ja tarpeen mukaan, usein jopa vuosisatoja sitten. Asukkaiden esi-isät tai seudulla muinoin kulkeneet ovat nimenneet ne keskeiset järvet, joet ja mäet, joista on pitänyt puhua. Talon asukkaat ovat nimenneet omat viljelyksensä.
Länsi-Pakilan läpi kulkee Pakilantie, jonka ylittävät poikkitiet, kuten Halkosuontie, Elontie. Ripusuontie ja Välitalontie. Teiden nimet ovat virallisia kaavanimiä: kadut, tiet, puistot, kaupunginosat, osa-alueet ja monet muutkin paikat saavat viralliset nimensä osana asemakaavaa. Nimet suunnittelevat ja antavat kaupungin viranomaiset. Länsi-Pakilan tiennimien taustalla on alueen vanhaa paikannimistöä: Halkosuo ja Ripusuo ovat soiden nimiä, Välitalo talon nimi ja Elo huvilan nimi.
Aina viralliset nimet eivät pohjaudu alueen perinnäiseen nimistöön, vaan ne on voitu keksiä jonkin aihepiirin mukaan. Esimerkiksi läheisen Paloheinän alueella teille on annettu kaskenpolttoon liittyviä nimiä (Kaskenpolttajantie, Miilutie, Tervastie, Raiviontie). Asukkaille tärkeitä paikkoja ovat teiden lisäksi esimerkiksi lähikauppa eli S-market, Pakilan kukkatalo, Janatuisen pizzapaikka ja Teboilin huoltoasema.
Annettuja ja omia nimiä
Länsipakilalaisen näkökulmasta näiden paikkojen nimet ovat ”ilmoitettuja” ja valmiina annettuja. Kaupunkilainen on kuitenkin voinut muokata nimistä epävirallisia, slangimaisiakin muotoja, jolloin nimistä on ehkä tullut enemmän ”omia”. Halkosuontiestä on voinut tulla Halkis, Elontiestä Eltsu, S-marketista Ässä tai Sokkari ja Teboilista Tebis tai Tebari, Janatuisen pizzapaikasta pelkkä Janatuinen ja Pakilan kukkatalosta Kukkis.
Kaupunkilainen on myös voinut nimetä nämä paikat eri tavoin ja eri perustein kuin virallinen nimen antaja. Esimerkiksi koululainen voi puhua Halkosuontiestä Koulutienä, koska oma koulu on sen varrella. Lisäksi kaupungissa on usein nimetty sellaisiakin paikkoja, joilla virallista nimeä ei ole. Esimerkiksi skeittailua harrastavalle nuorelle tärkeitä paikkoja voivat olla Kivitropit, Kolmosneloset, Raparperikappi, Salaattikäppi, Samut ja Stemudropit. Muille kuin skeittijengille nämä nimet ja paikat ovat enimmälti vieraita.
Nimellä on monta tehtävää
Kaupunkilainen ja maalainen antavat kohteille nimiä, koska heidän tulee yksilöidä tärkeät paikat. Paikalla pitää olla nimi, jotta siitä voi sujuvasti puhua. Nimien antoon ja käyttöön kytkeytyy monesti muitakin syitä: paikannimet voivat olla eräänlaisia lempinimiä, joita käyttämällä vahvistetaan kuuluvuutta yhteisöön.
Nimien avulla saatetaan myös osoittaa erilaisia paikkaan ja paikan käyttäjiin kohdistuvia asenteita ja mielikuvia. Kaupunkilainen voi kutsua jotakin kaupunginosaa Spugelaksi, koska uskoo alueella asuvan paljon humalaisia ja toista Bronksiksi, koska pitää aluetta pahamaineisena. Maalaisserkku kenties on kutsunut oman kylän työväentaloa Moskovaksi. Tällainen nimistö kantaa vahvaa sosiaalista funktiota: nimistö on osa omaa kieltä ja oman identiteettiä, jonka avulla voidaan kertoa esimerkiksi siitä, miten erilaisiin paikkoihin suhtaudutaan. Kaupunkiympäristössä tällaista paikannimistöä näyttää olevan enemmän kuin perinteisessä maaseudun maisemassa.
Laitikkalassa ja Länsi-Pakilassa ne paikat, joista eniten puhutaan, ovat erilaisia. Erilaisia ovat osittain myös tavat, joilla paikoista puhutaan. Maaseudun ja kaupungin nimimaiseman välillä on kuitenkin myös paljon yhtäläisyyksiä. Maaseudullakaan kaikki nimistö ei ole perinnäisesti ja spontaanisti syntynyttä, vaan osin myös virallista. Virallisen nimenannon tarve on kasvanut haja-asutusalueiden teiden ja ns. EU-peltojen nimeämisen myötä. Lisäksi slangimaista nimistöä syntyy myös maaseudulla, samoista tarpeista ja lähtökohdista kuin kaupunkiympäristössäkin. Kun slangi on ennen kaikkea nuorison puhekielenä levinnyt myös maaseudulle, saattavat kylän nuoret puhua Kirkkokallion sijaan vaikka Kirkkiksestä.
Kolumni on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 2/2005.