Nimet ovat osa kieltä. Ne ovat kielen niitä ilmauksia, joilla erotetaan lida Emmoista ja Pyhäjoki Siikajoesta. Pyhäjoki on vielä ihan eri asia kuin joki ja lida paljon enemmän kuin pelkkä tyttö. Kaikki kielenpuhujat tarvitsevat nimiä, eikä nimetöntä kieltä edes tunneta.
Ihminen on aikojen alusta nimennyt ympäristönsä merkittävät kohteet ja ilmiöt. Jo sanan pitkäikäisyys osoittaa, kuinka tärkeästä asiasta puhumme. Suomen kielen nimellä on vastineensa uralilaisissa kielissä. Myös englannin name, ruotsin namn ja ranskan nom tuntuvat tutuilta. Sanan otaksutaankin olevan Indoeuoppalaisesta kantakielestä kantauraliin saatu laina. On myös arveltu, että sanan laaja levinneisyys todistaisi uralilaisen ja indoeurooppalaisen kielikunnan välisestä alkusukulaisuudesta.
Kauimmin on nimetty paikkoja ja ihmisiä. Jos meitä pyydetään lausumaan jokin nimi, kuuluu se todennäköisesti jompaankumpaan ryhmään. Päijänne, Oulu, Äkäslompolo, Saarijärvi ja Koulukatu ja toisaalta Matti ja Maija, Virtanen ja Tommola tulevat heti mieleen. Eläinten ystävä ei unohda missejä ja murujakaan.
Nimien kategoria on muuttuva ja venyvä. Uusia nimiä ja jopa nimeämisen tapoja syntyy jatkuvasti. Kaupallisia nimiä on kielen ikään nähden ollut olemassa kovin lyhyen aikaa. Teliat ja Sammot sekä Reissumiehet ja Presidentit ovat siis nuorta perua. Samankaltaisia eli ulkoasullaan houkuttelevia ja toisinaan merkityksettömiä nimiä on alettu suosia varsinkin suunnitellussa paikannimistössä. Nimiryhmät siis myös vaikuttavat toisiinsa.
Onko nimen ja sanan raja aina selvä? Arkisessa kielenkäytössä voimme puhua torista tai kirjastosta Hakaniementorin tai Paloheinän kirjaston sijaan. Tällaiset ilmaukset ovat tavallisia niistä toreista ja kirjastoista, jotka ovat meille kaikkein ilmeisimpiä ja tutuimpia. Ovatko tori ja kirjasto sitten nimiä? Kyllä ne joskus voivat ollakin. Jos saan kysymykseeni ”lähdetäänkö torille”, kaveriltani vastauksen ”joo, mennään vaan”, on hän todennäköisesti tulkinnut torin yksiviitteisesti eli oikeastaan nimenä. Ilmauksen käyttökonteksti vasta paljastaa, toimiiko ilmaus nimenä tai ainakin nimen tapaan.
Se, josta käytän nimeä, on minulle jollakin tavoin merkittävä. Kaikkein omin ja läheisin ei ehkä silti tarvitse nimeä, esimerkiksi koti, äiti ja isä. Vai ovatko ne kuitenkin kuin nimiä?
Kolumni on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 1/2008.