Kielentutkijalle esitetään usein sellaisia kysymyksiä kuten
Onko tämä ilmaus oikein?
Kumpi näistä on oikein? tai
Mikä on oikein?
Tutkija kiinnittää huomionsa sanaan oikein. Sana oikein nimittäin tulkitaan eri tavoin eri käytöissään. Sanakirjan mukaan oikein sisältää merkitykset ’oikealla tavalla ja virheettömästi’. Tämän tulkinnan mukaan äskeisissä kysymyksissä tarkoitetaan sitä, onko ilmaus ilmauksen kieliopillinen ja rakenteellisesti hyväksyttävä. Niinpä ilmaus melko mukava päivä on oikein, mutta mukava melko päivä ei ole.
Sanalla ”oikein” on kuitenkin myös kielenkäyttöön ja sosiaalisiin normeihin liittyvä tulkinta. Usein näet tiedustellaan sitä, onko jokin ilmaus sovelias kysyjän kuvaamassa tilanteessa. Tällöin sana oikein viittaa rakenteen sijasta kielelliseen käytösnormiin, joka on aina sidoksissa tilanteeseen. Tällaiset kysymykset ovat seuraavanlaisia:
Onko oikein sinutella pääministeriä?
Onko oikein aloittaa viranomaiskirje sanalla hei?
Kielelliset käyttäytymissäännöt ja varsinkin niiden rikkomukset ovat omiaan herättämään kielteisiä tunteita. Näihin kysymyksiin liittyykin hyvin usein teon paheksuntaa, närkästystä ja vihastumista.
Oikeaa kielellistä ratkaisua voidaan perustella hyvin monella tavalla. Perusteluja esittävät niin kielen ammattilaiset kuin tavalliset kielenkäyttäjätkin. Perustelut vaihtelevat ennen kaikkea sen mukaan, kuka niitä esittää ja missä tilanteessa. Otan puheeksi kolme suosittua, joskin varsin erilaista näkökulmaa.
Ensinnäkin oikeaa kielenkäyttöä voidaan perustella historiallisesta näkökulmasta. Tällöin ajatellaan, että jokin kielellinen ilmaus on oikein sen perusteella, että se on muokkautunut puheyhteisön tavaksi ja sosiaaliseksi sopimukseksi.
Monet kirjoitetun kielen merkintätavat voidaan perustella näin. Sopimuksenvaraista on vaikkapa se, että suomea kirjoitetaan latinalaisin aakkosin, eikä kuvakirjoituksena kiinan kielen tyyliin. Tai että suomen äng-äänne merkitään kirjoituksessa nk-yhdistelmänä, jollainen on esimerkiksi sanassa kenkä. Myös monet välimerkkisäännöt kuuluvat tähän.
Toiseksi oikeaa kieltä perustellaan vetoamalla instituutioon ja sen edustajien esittämiin näkökantoihin. Jokin on oikein sen perusteella, että instituutio sanoo niin. Institutionaalisia kielen ammattilaisia ovat esim. opettajat, tutkijat ja professorit.
Instituutioon liitetään usein arvovalta ja auktoriteettiasema. Ei riitä, että instituutio kuvaa, selittää ja taustoittaa kielenilmiötä, vaan instituution edustaja joutuu varsin usein luvanantajaksi tai peräti tuomariksi. Instituutiota pidetään eräänlaisena kielenkäytön soveliaisuuspoliisina. Tällainen kielenkäyttäjän asenne heijastuu seuraavanlaisista kysymyksistä:
Mikä on virallinen ilmaus sille ja sille asialle?
Saako lastenkirjoissa esittää puhuttua kieltä?
Voinko kirjoittaa opinnäytteessäni sen ja sen vierassanan?
Kolmanneksi oikeaa ratkaisua voidaan perustella ilmiön yleisyyden nojalla. Jokin on oikein sen perusteella, että kieliyhteisössä yleisesti tehdään niin. Käyttötaajuus siis julistaa ilmauksen oikeaksi. Tämä perustelun kuulee usein niin sanotun tavallisen kielenkäyttäjän suusta.
Ilmauksen käyttötaajuuden ja yleiskielen normin välillä on usein kuitenkin ristiriita. Puhutussa kielessä on aivan yleinen ilmaustyyppi Työ pitää olla valmis huomenna, joka tunkee myös kirjoitettuun kieleen. Asiaproosassa sen sijaan tällaiseen rakenteeseen kuuluu genetiivisubjekti: Työn pitää olla valmis huomenna. Tekstiviesteissä välimerkkejä käytetään aivan eri tavalla ja eri tehtäviin kuin yleiskielessä.
Mutta mikä sitten lopulta on kielessä oikein? Oikea ja sen vastapuoli väärä ovat kielestä puhuttaessa varsin usein suhteellisia ja tilannesidonnaisia käsitteitä. Kieli elää, muuttuu ja vanhenee. Uutta syntyy vanhan oheen ja sijaan. Käsitykset oikeasta ja soveliaasta vaihtelevat puheyhteisössä. Arjessa selviää parhaiten, kun ei anna ajan kullata liiaksi oikeita kielellisiä muistoja.
Pakina on esitetty Ylen Radio 1:ssä 24.8.2007.