Suomessa kaikki osaavat lukea – vai osaavatko? Mitä lukeminen on? Katse pysähtyy silloin tällöin lehtitekstiin, jossa sanaa lukea on käytetty hiukan tavallisuudesta poikkeavassa yhteydessä: ”Ensimmäinen ongelma meille on se, kuinka lukisimme markkinoita.” ”Lukee peliä hyvin ja hakee oikeat luisteluväylät.” ”Tieteisviihteessä esiintyvät hirviömäiset muukalaiset voidaan lukea niin monin tavoin. Kukin voi nähdä niissä omat pelkonsa tai toiveensa.”
Eihän näissä esimerkeissä ole kysymys lukemisesta vaan ymmärtämisestä ja tulkitsemisesta! Mutta kun miettii tarkemmin, niin huomaa, että ymmärtämistä ja tulkitsemistahan lukeminenkin juuri on: erilaisiin merkkeihin kätkeytyvän sanoman avaamista.
Lukutaitoa pidetään demokratian edellytyksenä. Kun kansalainen osaa lukea, hän on yhteiskunnan täysivaltainen jäsen ja pystyy huolehtimaan omista asioistaan ja oikeuksistaan. Maailmassamme on kuitenkin paljon sellaistakin vallankäyttöä, joka ei näy lakiteksteissä eikä sanomalehdissä. Meihin vaikutetaan myös kuvin, ja pitkään onkin puhuttu nyky-yhteiskunnassa välttämättömästä kuvanlukutaidosta – sitä mitataan jo mm. ylioppilasaineissa. Tässä on ollut oppimista myös opettajilla, joista varsinkin vanhimmat polvet ovat eläneet paljon nykyistä pienemmän kuvamäärän keskellä. Uuden tekniikan välittämä viestintä edellyttää sekin uudenlaisia taitoja, joita on kuvattu mm. sanalla Internet-lukutaito. Lukemisen käsite on siis laajentunut. Silloin tällöin joku on pahoittanut siitä mielensä ja vedonnut Kielitoimistoon: ”Eikö kukaan voi estää sanan väärinkäyttöä?”
Sanojen merkityksen laajeneminen on kuitenkin osa kielen elämää. Lukeminen on jo tähän mennessäkin kulkenut pitkän tien, sillä sanalla on alun perin tarkoitettu luettelemista ja lukumäärän laskemista. Nämä vanhat merkitykset elävät edelleen esimerkiksi ilmauksessa ”joutua tiilenpäitä lukemaan” (eli vankilaan) tai kehotuksessa ”lukea rahat pöytään”.
Nykyiseltä perusmerkitykseltään lukeminen on kirjoituksen mutta myös muiden merkkien ymmärtämistä. Merkit taas voivat olla melkein mitä vain: nuotteja viivastolla tai vaikkapa kasvoilla viivähtäviä ilmeitä, joita toinen joskus osaa lukea kuin avointa kirjaa.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 11.8.1998.