Suomen kirjakielen d on siitä erikoinen äänne, että sitä ei paria pientä aluetta lukuun ottamatta tavata missään suomen murteessa. Näissä d-murteissa (muun muassa Merikarvialla ja Pyhtään Heinlahdessa) kyse on läheisten ruotsalaismurteiden vaikutuksesta.
Mihin kirjakielemme d sitten perustuu?
Aikoinaan suomen kielessä oli t:n heikkona vastineena esimerkiksi sanassa ladon spirantti, eräänlainen hankausäänne, joka ääntyi samaan tapaan kuin esimerkiksi englannin th määräisessä artikkelissa the. Suomen kieltä kirjoittaneet ovat Mikael Agricolan ajoista lähtien merkinneet tätä spiranttia d:llä tai dh:lla. Näin merkittiin samaa spiranttia myös keskiaikaisessa ruotsin kielessä. 1600-luvulla tähän tehtävään vakiintui molemmissa kielissä d. Suomessa spirantti katosi itämurteista jo varhain jäljettömiin ja muuttui länsimurteissa l:ksi tai r:ksi. Joissakin Rauman seudun murteissa se kuitenkin säilyi aina 1900-luvun loppupuolelle saakka.
Meillä oli siis kirjoitustavan mallina ruotsin kieli. Kun harvinaiseksi käynyttä spiranttia alettiin ruotsissa korvata d:llä, siirryttiin meilläkin samaan käytäntöön, vaikka suomen äännejärjestelmälle vieras äänne tuottikin monille vaikeuksia. Kirjoitustapa määräsi ääntämisen.
Saamme näin kiittää tai syyttää osin länsimurteita, osin kirjallista perinnettämme siitä, että kirjoitamme ja äännämme esimerkiksi sade ja tähdet emmekä esimerkiksi saje tai sae ja tähet kuten itämurteissa.
Jotkut itämurteiset muodot ovat kuitenkin onnistuneet pujahtamaan kirjakieleen ja saaneet siinä niin vankan aseman, ettei niiden murreväriä enää juuri huomaakaan. Tällainen on muun muassa lähettää-verbi monine johdoksineen (lähete, lähetys, lähetti jne.). Se on oikeastaan johdettu verbistä lähteä, joten odotuksenmukainen asu kirjakielessä olisi lähdettää. Tällaista muotoa kyllä käytetäänkin, mutta yleensä vain sikiön lähdettämisestä eli raskauden keskeyttämisestä puhuttaessa.
Samanlaisia d:ttömiä itämurteisuuksia kirjakielessä ovat myös verbit ehättää, viehättää, puistattaa ja heilimöidä. Länsimurteiden mukaan kirjakielistettyinä ne olisivat ”ehdättää”, ”viehdättää”, ”pudistattaa” ja ”hedelmöidä”.
Itämurteista ovat alkuaan peräisin myös sanat muuan (sen nyt jo vanhentunut muunnos on muudan), auer, viho(n)viimeinen, yhä ja nykyisin jääkiekkoterminä esiintyvä jäähy.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 13.11.2001.