Helsingissä syksyn oopperakausi alkoi Modest Musorgskin mahtavalla oopperalla, jonka nimi komeili muun muassa oopperatalon seinään kiinnitetyssä mainoslakanassa: HOVANSHTSHINA. Moni ohikulkija oli varmasti kompastua jalkoihinsa yrittäessään lukea tätä hankalan näköistä sanaa. Sen keskellä kuuden konsonantin ryvästä on suomenkielisen hyvin vaikea hahmottaa.
Vähän ihmetyttää tämä valinta oopperan suomalaiseksi nimiasuksi, kun se on hakuteoksissa vakiintuneesti Hovanštšina. Kun vertaa kirjoitusasuja toisiinsa, huomaa selvästi, mitä etua on siitä, että kahden sh-yhtymän sijasta on kaksi š-merkkiä; konsonanttien määräkin vähenee kahdella.
Kirjoitusasuun Hovanshtshina lienee päädytty sillä usein esitetyllä verukkeella, että hattu-ässiä on teknisesti vaikea tuottaa. Siksi isotkin painotalot (ja tv-tekstittäjät) katsovat oikeudekseen kirjoittaa jatkuvasti ”Tshekki” ja ”Tshetshenia” Tšekin ja Tšetšenian sijasta. Moni on jo alkanut uskoa, että sh on niissä ainoa oikea kirjoitusasu ja että š-kirjain on lähinnä muinaissuomea. Samaa luullaan ž-kirjaimesta ja kirjoitetaan Fidžin sijasta ”Fidzhi”. Näihin luuloihin törmää usein kielineuvonnassamme.
Hattu-s:n ja hattu-z:n kirjoittamisesta on kiistelty vuosikymmenestä toiseen. Kielitoimiston hyllyssä on pieni kymmensivuinen lehtinen, jonka ohjelmajulistus näkyy jo nimessä: ”Parantakaamme oikeinkirjoitustamme kirjaimilla Š ja Ž.” Se on kielitieteellisen valiokunnan, suomen kielen lautakunnan edeltäjän, ”lentokirjanen” vuodelta 1935. Silloiset kielenhuoltajat yrittivät tällä keinolla suosittaa kirjaimia š ja ž kirjainyhtymien sh ja zh sijaan.
Kirjasesta käy ilmi, että jo vuonna 1907 oli annettu suositus hattu-s:n ja hattu-z:n kirjoittamisesta. Se tehtiin kuuluisan kielimiehen E. N. Setälän johtamassa oikeinkirjoituskokouksessa. Tärkein peruste oli silloin – niin kuin on edelleenkin – se periaate, että suomea kirjoitettaessa yhtä äännettä vastaa yksi kirjainmerkki. Niinpä suhu-s:n äänne tulisi kirjoittaa yhdellä merkillä, š:llä, ei kahdella, sh:lla. Suositus oli sittemmin jäänyt jossain määrin unohduksiin, ja valiokunta halusi kirjasen julkaisemalla edistää sen vakiintumista.
Suositus on siis ollut voimassa noin sata vuotta, mutta käytäntö horjuu edelleen. Suosituksen toteuttamisen esteenä on ollut kautta vuosien tekniikka. Kirjoituskoneiden kaudella se oli todellinen ongelma. Tekstinkäsittelyohjelmatkin olivat alkuun sen verran kehittymättömiä, ettei erikoismerkkien tuottaminen hevin onnistunut. Kun nykyajan tietokoneilla voidaan tehdä mitä hämmästyttävimpiä asioita, hattukirjainten tuottamisen esteenä eivät enää ole tekniset ongelmat – pikemminkin kiire.
Pitäisikö hattukirjainten satavuotisesta suosituksesta sitten luopua? Se olisi vahinko, varsinkin kun Suomessa on äskettäin hyväksytty uusi kansainvälinen merkistöstandardi, johon sisältyvät sekä euron merkki että š ja ž. Nyt vain on painostettava laitevalmistajia, että nämä merkit myös saadaan tietokoneiden näppäimistöihin. Saatiinhan sähköpostiohjelmiin vihdoin ä ja ö, miksi ei siis näitäkin.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 19.11.2002.