Työskentelen kielitoimiston neuvonnassa. Se on hauska paikka, sillä siellä kuulee, mistä maailmalla puhutaan. Tässä eräänä päivänä parikin soittajaa kertoi, että Jari Sarasvuo oli luennollaan herättänyt hämmennystä käyttämällä outoa sanaa, jotenkin näin: ” – – asiasta voi kukin luoda oman xanadunsa – –”. Soittajat ihmettelivät, minkä ihmeen xanadun.
Ei sanakirja, ei sivistyssanakirja, ei tietosanakirja, ei liioin tuorekaan uudissanakokoelma antanut viitteitä siitä, mitä sana xanadu mahtaisi tarkoittaa, joten sekä kysyjät että vastaaja pettyivät. Asiakkaan vastauksetta jättäminen harmittaa – suunnattomasti – joten selvitystä piti jatkaa neuvontavuoron jälkeen. Kysytäänhän sanaa varmasti taas pian uuden kerran.
Jo ensimmäinen käytäväkysely työpaikalla tuotti tulosta: ”Eikös se Xanadu ole jonkin laulun nimi, jonkin, jota Olivia Newton John lauloi.” Samasta aiheesta jatkettiin ruokapöydässä: ”Sehän on elokuvassa Citizen Kane se linna, jonne Orson Welles keräsi kaikenlaista.” Ja sillä välin, kun näitä pähkäiltiin, olikin jo työtoveri löytänyt eräästä englannin sanakirjasta hakusanan xanadu, jonka selitteenä on ’a place of idyllic beauty’, siis ”idyllisen kauneuden tyyssija”. Selvisi myös, että sana on peräisin englantilaisromantikko Samuel T. Coleridgen runosta vuodelta 1797; nimi Xanadu ei ole itse keksitty, vaan taustalla on mongolialainen paikannimi.
Vilkaisu elokuvakirjallisuuteen kertoo, että ruokakumppanikin kyllä muisti oikein. Xanadu oli myös sen linnan nimi, jonka päähenkilö Citizen Kanessa loi omaksi maailmakseen ja joka vuolassanaisten elokuvahistorioitsijoiden mukaan on ”kadotettujen eurooppalaisten toiveiden hautakammio”; ”maaginen maailma”; ”kunnioitusta herättävän unelman manifestaatio”; ”satulinna” jne.
Tuosta kulttimaineeseen nousseesta elokuvasta sana Xanadu on sitten pakopaikkojen symbolina siirtynyt yhdysvaltalaisen arjenkin kuvastoon. Niin, että siihen voi törmätä vaikka Taika-Jimiä lukiessaan. Ja nyt olemme siis myös me suomalaiset päässeet siitä osallisiksi ja olemme taas vähän rikkaampia. Vai olemmeko?
Eihän sisäisen sankarin luentoa kuunteleva suomalainen edes asiayhteyden perusteella ymmärtänyt, mitä tuo uusi sana tarkoitti. Ymmärtäisikö nytkään, tämän selvityksen jälkeen? Ainakaan itse en tiedä, millaisesta pakopaikasta loppujen lopuksi on kyse, sillä sanan merkityksen vivahteet jäävät tajuamatta. Ihminen kun ymmärtää ytimiä myöten vain oman äidinkielensä sanat. Vierassanoihin ei liity niitä sävyjä ja kerroksia, jotka kuulemme tutuissa sanoissa, sellaisissa omasta kulttuuristamme, omasta kirjallisuudestamme peräisin olevissa sanoissa kuin Onnela ja Lintukoto – tai vaikkapa Impivaara. Miksi omat sanat sitten eivät kelpaa? Ovatko ne liian kotikutoisia kansainvälistyneeseen maahamme, jossa englannin taito ehkä piankin ohittaa äidinkielen taidot?
Kirjoitus on julkaistu Ajan sana -palstalla Hiidenkivi-lehdessä 1/1997.