Minulla on monta kotiseutua. Olen aina ollut kotonani siellä, missä kulloinkin olen asunut. Tärkeimpiä kotiseutujani ovat kuitenkin nykyinen asuinalueeni Pohjois-Helsingissä ja lapsuuteni maisema Itäisellä Uudellamaalla. Sydämeni kotiseutuja ovat myös vanhempieni ja heidän vanhempiensa synnyin- ja elinsijat Kaakkois-Hämeessä.
Kotiseutuni ovat muutakin kuin konkreettisia fyysisiä paikkoja ja alueita. Ne ovat myös tunteita, mielikuvia ja muistoja. Voin muistella lapsuuden kesäistä päivää Asikkalan Syrjäntakana, jolloin on papan kanssa käyty kauppa-autolla ostamassa jätskiä. Kuvani ei ole hiljainen, vaan siinä on ääntä ja puhetta, papan tarinointia, tuttu puheen nuotti ja oma murre. Pappa sanoo ehkä: ”Taitaa tulla sale.” Pappa puhuu ”ällän päälle”, koska se on hänen oman kielensä tapa.
Kotiseutu mielessä ja kielessä
Kotiseutuni ovatkin vahvasti myös mielessä ja kielessä. Paikat ja näiden paikkojen ”kielet” tulevat yhdeksi paikannimissä. Jokaisella kotiseudullani on omat nimensä, joihin mielessäni liittyvät juuri tietyt tärkeät paikkani ja muistoni.
Kurhila ja Haukjärvi ovat minulle yhtä kuin isäni ja isovanhempani ja kuulemani tarinat heidän töistään ja tapahtumistaan. Porvoonjoki ja Naarkoski taas vievät lapsuuteni kotiin ja muistuttavat pulkkamäestä joelle ja kiireettömistä koululaisen kuljeksimisista, kosken rannoilla. Pikkumetsä oli nimeämäni metsikkö takapihalla, oma salainen paikkani, jonka nimikin taisi olla pelkästään omani. Nimen myötä matkustan taas tuolle paikalle, tunnen puiden juurikot jaloissani ja joelta kantautuvan veden hajun. Samalla matkustan paikalla leikkineen pikkutytön aatoksiin ja unelmiin.
Nykyiseen kotiini minut vievät Välitalontie, osoitteeni, ja Länsi-Pakila, kotikaupunginosani. Nämä ovat tavallisimpia nykynimiäni, ehkäpä liiankin arkisia niitä lähemmin ajatellakseni. Koti-ikävässä ulkomaanmatkalla ne kuitenkin tuovat lohdun ja palauttavat minut turvalliselle kotitielle.
Tuttua kutsutaan lempinimellä
Nykyisellä kotiseudullani olen asunut vasta viisi vuotta. En tunne seudun kaikkia kolkkia enkä mennyttä perintöä. Alueen vanha ja perinteinen paikannimistö on minulle tuttua vain satunnaisesti. Olen kuitenkin kotonani tällä paikalla, vaikka olenkin muualta tullut, täällä juureton.
Lähes huomaamattani olen myös alkanut käyttää enemmän paikallista nimistöä. Käyttämäni nimet eivät välttämättä ole virallisia ja yleiskielisiä, vaan saatan puhua kotitiestäni Väliksenä ja koko alueestakin Patskuna. Toisinaan lenkkeilen Paliksella eli Paloheinänmäellä ja kesäisin piipahdan Janatuisen terassille. Nämä epäviralliset, slangimaiset ja tuttavalliset nimet paljastavat niin ikään, että asuinalueestani on tullut minulle tuttu ja turvallinen kotimaisema. Olen sujahtanut osaksi sitä ja puhunkin siitä lempinimin.
Puhe kertoo kotiutumisesta
Muualta muuttanutkin haluaa uudella asuinseudullaan olla kotonaan. Maaseudulta tai pikkukaupungista Helsingin kantakaupunkiin muuttanut nuori saattaa toisinaan tietoisestikin myös puheessaan tätä osoittaa. Oma puheentapa kääntyy slangiksi, alueen syntyperäisten ja raitiovaunusta tulee asukkaiden omalle kielelle spora, Rautatieasemasta Steissi, Hakaniemestä Hagis ja Kruununhaasta Krunikka. Toinen muualta muuttanut taas voi kokea juuri vanhat slanginimet niin ”pyhiksi” ja seudun kanta-asukkaiden omaisuudeksi, että välttää niitä käyttämästä.
Kaikille heille, syntyperäisille ja muualta vasta hiljan tai jo vuosikymmeniä sitten muuttaneille, tämä seutu on kaikki kotiseutua. Se, millä tavoin paikoista puhutaan, voi kiehtovasti kertoa siitä, millaiseksi alueen asukkaaksi samastutaan.
Kolumni on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 5/2006.