Koulussa meille opetettiin läänit ja historialliset maakunnat, ja elämämme varrella olemme tottuneet muihinkin jakoihin. Aluejaotukset ja niihin liittyvät paikannimet ovat apuvälineitä, joiden avulla hahmotamme kotimaatamme, jaamme sitä osiin, seuraamme väkiluvun kehitystä kotiläänissä, käytämme oman maakuntamme puheenpartta ja asioimme omalla talousalueellamme (Pirkanmaa, Ylä-Savo), joka on syntynyt kotiseutumme ja sen lähitienoon omatoimisuuden pohjalta.
Olemme oppineet myös, mihin verkkoalueeseen puhelinnumeromme kuuluu, mitä piiriä ovat kotipaikkakuntamme urheiluseurat, minkä sotilasläänin alueella käymme kutsunnoissa, minkä vaalipiirin alueella äänestämme, minkä alueen säätiedotus pitää parhaiten kutinsa kotokulmillamme.
Nämä jaot ovat ajan mittaan kohdanneet monentyyppisiä muutoksia. Alueilla on mitä erilaisimpia nimiä, ja olemme ehtineet oppia niistä tarvitsemamme.
Viime aikoina on monen suomalaisen mielenrauhaa ja hahmotuskykyä järkytetty. Ensin vanhat puhelinverkkoalueet yhdistettiin suurin piirtein läänejä vastaaviksi teleliikennealueiksi. Sitten päätettiin muuttaa läänijako. Jo vuonna 1992 luotiin valtioneuvoston päätöksellä uusi aluejaotus, joka käsittää yhdeksän vanhan historiallisen maakunnan (Varsinais-Suomi, Ahvenanmaa, Satakunta, Häme, Uusimaa, Savo, Karjala, Pohjanmaa ja Lappi) sijasta 19 maakuntaa. Tämän vuoden helmikuussa päätös kumottiin ja maakuntajako uusittiin jälleen. Harva meistä osaa luetella nykyiset 20 maakuntaa.
Viime vuoden lopussa uudistettiin kihlakuntajako (yhteensä 90), joka on lähes sama kuin seutukuntajako (yhteensä 88). Lisäksi on perustettu 15 elinkeino- ja työvoimakeskusta.
Eikö olisi ollut selvempää perustaa niitäkin yhtä monta kuin maakuntia? Valtioneuvostohan oli päättänyt, että valtion aluehallinnon perusjaoksi otetaan maakuntajako. Sitä noudattaen aluehallinnon nimityksiin olisi voitu saada jopa jonkinlaista yhdenmukaisuutta, esimerkiksi seuraavaan tapaan: 1) läänit (tai vaihtoehtoisesti suurläänit), 2) maakunnat (tai vaihtoehtoisesti läänit), 3) kihla- tai seutukunnat ja 4) kunnat. Nyt edellä mainituilla toisella ja kolmannella tasolla on erilaisia aluejakoja nimineen ja eri hallinnon aloilla vaihtuvine nimityksineen.
Kun tärkeimmät aluejaot on hallinnollisin päätöksin täysin uusittu, arkikielessä käyttämämme aluekäsitteetkin ovat vaarassa murentua. Kestää aikansa, ennen kuin uudet nimitykset juurtuvat mieleemme.
Ehkä lapsemme ja lastenlapsemme jaottelevat Suomen jo eri tavalla kuin me, meidän vanhempamme ja isovanhempamme. Suuret ikäluokat olivat kotoisin Pohjois-Karjalasta, Keski-Suomesta, Hämeestä tai Kymenlaaksosta. Ovatko heidän lastenlapsensa ”alueiden Euroopassa” vain itä-, länsi- ja eteläsuomalaisia? Jos he sanovat olevansa Kymestä, Pohjanmaalta tai Hämeestä, he eivät välttämättä tarkoita sitä, mihin me olemme tottuneet.
Kymi oli kunta Kotkan kupeessa, mutta tulevaisuudessa se on työvoima- ja elinkeinopiiri Kymenlaaksossa ja Etelä-Karjalassa. Pohjanmaa oli laaja maakunta, ei vain kaistale vanhaa ruotsinkielistä rannikkoa, ja Hämekin oli suuri maakunta eikä vain maakuntaliiton toimialue Hämeenlinnan ympäristössä. Ja hallitus voi koska vain muuttaa taas maakuntajakoa. Entä kuka päättää ja millä kriteerein maakuntien nimet?
Ihmisten henkiseen turvallisuuteen kuuluu tietty nimistön pysyvyys. Silloin tietää, mistä on kotoisin, missä asuu ja missä jotain tapahtuu.
Aluenimissä on kyse muustakin kuin valtion hallinnon tehokkuudesta, ns. säästöistä tai nurkkakuntaisesta politikoinnista. Nimien onnistunut valinta ja johdonmukainen käyttö voivat parhaimmillaan auttaa ihmisiä ymmärtämään aluehallintoa, sen muutoksia ja yleensä aluejakoja.
Huolellisesti valmisteltuihin ratkaisuihin kuuluvat myös niitä tukevat, helposti muistettavat ja tunnistettavat nimet ja nimitykset.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 11.3.1997.