Yli sata vuotta sitten Helsingissä syntyi stadin slangi. Se sai alkunsa suomen- ja ruotsinkielisten työväestöjen yhteisenä kielenä. Aiempi ruotsinkielinen kaupunki oli teollistumisen ja muuttoliikkeen myötä saanut suomenkielisen vähemmistön. Slangi syntyi siis tarpeeseen: eri kieltä puhuvien kaupunkilaisten kommunikaation mahdollistajaksi.
Elämä 1800-luvun lopun Helsingissä ei ollut vain kaksikielistä. Etenkin vilkkaan sataman ja monikielisen venäläisarmeijan ansiosta pääkaupunkimme oli varsin monikulttuurinen. Monikielisyys ja kieliolojen muutokset näkyvät myös paikannimistössä.
Kaupunginosilla, muilla alueilla ja tärkeillä luonnonkohteilla oli yleensä ruotsinkieliset nimet, joista suomenkielinen väestö käytti erilaisia äänteellisiä muunnelmia. Puhuttiin esimerkiksi Rööperistä, Sörkasta, Brunssasta ja Kallion sijaan Bärgasta tai Bergasta. Virallisessa kadunnimistössä ruotsinkielisten nimien rinnalle tulivat vähitellen suomenkieliset nimet. Kadunnimillä oli Venäjän vallan loppuun asti myös venäläiset vastineensa.
1900-luvulla kaupunki muuttui yhä suomenkielisemmäksi. Myös monet ruotsalaisperäiset slanginimet korvautuivat suomalaispohjaisilla: Bergan ja Brunssan tilalle tulivat Kaltsi ja Kaivari.
Puksusta Gornaja ulitsalle
2000-luvun Helsingissä elävät rinnan useat kielet ja erikieliset paikannimistöt. Suomen ja ruotsin jälkeen yleisimpiä helsinkiläisten äidinkieliä ovat venäjä, viro, somali, englanti ja arabia.
Venäjänkielisten käyttämää nimistöä on tutkinut Anu Reponen. Hänen mukaansa venäjänpuhujalla on lukuisia tapoja puhua ympäristönsä paikoista. Venäjänkielinen nuori puhuu sujuvasti suomenkielisten kavereidensa kanssa esimerkiksi Puksusta (Pukinmäki) ja Mylliksestä (Myllypuro). Varttuneemmat venäjänkieliset taas suosivat keskinäisessä kielenkäytössään suomenkielisten nimien venäjänkielisiä käännöksiä.
Vanhimmat käännösnimet ovat peräisin jo autonomian ajalta, ja esimerkiksi Senaarintori on Senastkaja ploštšad ja Vuorikatu Gornaja ulitsa. Uusia käännösnimiä syntyy kuitenkin jatkuvasti. Esimerkiksi Eduskuntatalo voi olla Dom parlamenta tai venäläisittäin Duma ja Kaapelitehdas Kabelnyi zavod. Aina nimen kaikki elementit eivät ole käännettävissä; näin esimerkiksi Jakomäestä tulee Jakogorki ja Etelä-Haagasta Južnaja Haaga.
Erikielisten kaupunkilaisten yhteisessä puheessa voi myös syntyä uusi slangi, kuten yli sata vuotta sitten. 2000-luvun slangin aineksena ei kuitenkaan enää ole suomen rinnalla vain ruotsi vaan esimerkiksi somali ja arabia.
Kansainvälisyydenaukiota odotellessa
Monikulttuurinen Helsinki tulee esiin myös valtaväestön tavassa puhua paikoista. Monet ulkomaalaistaustaisten asuttamat alueet ovat saaneet pilkallisiakin nimiä, joissa viitataan näiden asukkaiden todellisiin tai kuviteltuihin lähtöseutuihin. Tunnetuin tällaisista nimistä on ainakin kymmenen vuoden ikäinen Mogadishu Avenue, joka on päässyt jo tv-sarjankin nimeksi. Muita vastaavia nimiä ovat esimerkiksi Bangladesh, Harlem, Kairo ja Mosambik street, jotka kaikki tunnetaan ainakin pääkaupunkiseudulla epävirallisina asuinalueiden niminä. Nimien synty liittyy aikaan, jolloin asuinalueet muuttuivat aiempaa monikulttuurisemmiksi. Tällaiset nimet ovat levinneet myös muualle Suomeen.
Kenties tarve luoda ja käyttää asenteellisia nimiä on nyt vähenemässä; tätä kannattaa ainakin toivoa. Monikulttuurisuus on osa arkipäivää, jolloin ulkomaalaistaustaisia ei nimistössä ja muussa kielenkäytössä edes huomata leimata ”toisiksi”.
Helsinki on aina ollut monikielinen ja monikulttuurinen kaupunki. Jo kaupungin paikannimistö osoittaa tämän sattuvasti. Samalla nimistö kuvastaa myös käyttäjiensä mielikuvia ja aikansa arvostuksia. Milloin saamme pääkaupunkiimme, maamme monikulttuurisimpaan kaupunkiin, ensimmäisen Kansainvälisyydenaukion tai Tasa-arvonkujan?
Kolumni on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 6/2006.