Eräs abiturientti kuvaili ylioppilasaineessaan sairaalatyötä muun muassa näin: ”Aamulla keräillään sängystä yön aikana putoilleet mummot ja katsotaan, ketä tarvitsee röntgeniä.” Opettaja oli, aivan oikein, vetänyt punakynällä viivan ketä-sanan alle. Kirjakieli ei tunne tällaista ketä-sanan käyttöä. Kokelaan lipsahduksen kuitenkin ymmärtää: ketä merkityksessä ’kuka’ kuuluu nuorten puheeseen ja on siitä peräisin. Sanotaan esimerkiksi: ”Ketä se oli jota sä moikkasit?”, ”Ketä soitti?”, ”Ketä koputti oveen?”
Ketä-muoti esiintyy jo 1920-luvun Helsingin slangissa; kyse ei siis ole aivan nuoresta ilmiöstä. Murteissakaan ketä-käytäntö ei ole aivan tuntematon; sitä tavataan nimittäin Turun itäpuolella aina Lounais-Hämettä myöten. On kuitenkin luultavaa, ettei murteilla ole ollut osuutta Helsingin ketä-muodin syntyyn. Kaupunkikielen ja murteiden ketä ovat toisistaan riippumattomia.
Kirjakielessä ketä on ken-sanan taivutusmuoto, sen partitiivi. Perusmuoto ken on nykykielessä harvinainen, lähinnä ylätyyliin kuuluva. Sen tilalla on kuka. Sanojen ken ja kuka taivutusmuodot ovat sekoittuneet, ja ne muodostavat yhdessä ns. sekaparadigman: yksikön nominatiivina on kuka, mutta muut sijat saadaan ke-vartalosta (kuka, kenen, ketä, ketkä, keiden, keitä).
Voisi ajatella, että ketä-ilmiön syynä on ollut tarve päästä eroon ku- : ke-vaihtelusta. Valitsemalla ketä nominatiiviksi tähän tavoitteeseen päästäänkin. Valinta aiheuttaa kuitenkin uuden ongelman: sama muoto on nyt sekä nominatiivina että partitiivina. Kaiken lisäksi ketä on puhekielessä paitsi yksikön myös monikon partitiivi, ja esimerkiksi lause ”Ketä sä tarkotat?” voi viitata yhtä hyvin yhteen kuin useampaankin henkilöön. Ku- : ke-vaihtelusta eroon pyrkiminen ei ehkä olekaan ketä-nominatiivin aiheuttaja. Selitysyritys on siis ollut turha. Vai onko sittenkään? Se saattaa nimittäin tarjota rakennusaineet toisenlaiselle selitykselle.
Äidinkielenään suomea puhuvalle ei puhekielen lause ”Ketä sieltä tulee?” ole ongelmallinen. Se on tulkittavissa vain yhdellä tavalla: ’keitä sieltä tulee’. Ruotsia äidinkielenään puhuvalle lause voi tuottaa pulmia. Suomen partitiivi on vieraskieliselle vaikea sija; sitä on hankala pitää erossa nominatiivista. Kun monikkomuoto esimerkkitapauksessa lisäksi on aivan yksikön kaltainen, virhetulkinnan mahdollisuus kasvaa entisestään. Ei olekaan ihme, jos vieraskielinen antaa lauseelle ”Ketä sieltä tulee?” tulkinnan ’kuka sieltä tulee’. Hän hahmottaa ketä-muodon yksikön nominatiiviksi ja alkaa käyttää sitä yksikön nominatiivin tavoin. Lauseet ”Ketä puhuu?” ja ”Ketä soitti?” käyvät mahdollisiksi. Käyttötavasta tulee muoti, jonka myös suomea äidinkielenään puhuvat omaksuvat.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 13.6.2000 ”Ketä tarvitsee röntgeniä?” -nimisenä.