Maailmalta jo aiemmin tuttu mielenosoituskeino, kermakakun heittäminen vaikuttajan kasvoille, on nyt otettu käyttöön Suomessakin Maailmanpankin pääjohtajan keväällä 2001 tapahtuneen vierailun yhteydessä. Ilmiö innosti suomalaiset tiedotusvälineet pohtimaan kyseisen protestointitavan merkitystä. Yksi oli sitä mieltä, että kyllä kakku kiväärin voittaa, kun taas toinen paheksui, että köyhyyttä vastaan ei taistella iskulauseilla eikä kermakakuilla. Kolmas totesi, että kermakakkujen heitteleminen on viittaus elokuviin ja alun perin erään belgialaisen elokuvaohjaajan keino kiinnittää huomiota taide-elämän epäkohtiin.
Asiasta kiihkeästi puhuttaessa tarvittiin myös muutama ilmiötä kuvaava uusi sana: ”Kakkuiskusta rikosilmoitus”; ”Uutiskuvista tuttu kermakakkusirkus”; ”Maailmalla myötätuulessa kulkeva kakuttaminen on pääosin show’ta”; ”Kakuttaja oli suomalainen”. Nämä Aamulehdestä poimitut esimerkit osoittavat, että suomen kielen tutut sananmuodostuskeinot, yhdyssanojen ja johdosten luominen, täyttivät hyvin ilmaisutarpeen uutta asiaa suurelle yleisölle esiteltäessä. Kielen omista aineksista saatiin heti käyttöön tarvittavat ilmaisukeinot, mikä todistaa, että suomi kaikista rappiolle joutumisen epäilyksistä huolimatta elää ja voi hyvin.
Johtamallahan kieleemme saadaan loputtomasti uusia sanoja. Kantasanaan liitettävä johdin siirtää sanan sanaluokasta toiseen: verbinjohtimella ttaa substantiivista kakku syntyi verbi kakuttaa ja tekijänjohtimella ja edelleen tästä verbistä uusi substantiivi: kakuttaja.
Ihan samannäköinen verbi on kyllä ollut suomessa aikaisemminkin, mistä kertoo Suomen murteiden sanakirja. Lukuisia kertoja olen katsonut sen viidennen osan kantta, jossa lukee, että osa sisältää sanat aakkosvälistä ja – kakuttaa. Mutta vasta sanan kakuttaa ilmestyminen uutisjuttuihin sai avaamaan kirjan sen viimeisen hakusanan kohdalta. Tällöin selvisi, että murteissa kakutuksella on tarkoitettu montakin eri asiaa, muun muassa ’pois häätämistä’ sekä ’yskimistä ja köhimistä’ (tässä merkityksessä sana on varmaan samaa perua kuin yleiskielestäkin tuttu kakoa). Ja lopulta kakuttamisella on vielä tarkoitettu syömistä yleensä, mitä kuvaa sanan käyttöesimerkki ”Tulukeepes kakuttammaan!” (Arvelen muuten, että sanaa näin käyttänyt ainakin vähän paheksuisi hyvän ruokatarpeen haaskaamista nykyisen kakutuksen yhteydessä.)
Onko uudestaan johdettu kakuttaa sitten uudissana ollenkaan, kun samannäköinen muodoste löytyy vanhaa suomea kuvaavasta sanakirjasta? Uudissanaksi määritellään myös vanhan sanan uusi merkitys, mutta tässä ei ole siitäkään kysymys, vaan sana on todella uudesti luotu uutta tarvetta varten kantasanasta kakku ja vain sattumoisin samannäköinen kuin ennestään kielessä ollut sana.
Kirjoitus on julkaistu Ajan sana -palstalla Hiidenkivi-lehdessä 3/2001.