Suomessa on kolme käärmelajia: laajalle levinnyt kyy sekä tarhakäärmeisiin kuuluvat rantakäärme ja harvinaisena Ahvenanmaalla elävä kanervakäärme. Maamme ainoan myrkkykäärmeen nimitys kyy on suomen kielen vanhinta omaperäistä sanastoa: se periytyy ainakin 6 000 vuoden takaa. Käärme (murteissa myös kärme tai kärmes) puolestaan on lainattu n. 3 000 vuotta sitten balttilaiskielistä.
Esimerkiksi balttilaisissa kansanuskomuksissa käärme on hyvä eläin. Vaikka Suomessakin on kerrottu paljon tarinoita elättikäärmeistä, käärmettä on kuitenkin varsin yleisesti pidetty vastenmielisenä ja varottavana otuksena. Vastaan tullut käärme, oli se sitten kyy tai vaaraton rantakäärme, yritettiin aina tappaa, sillä siten sanottiin saatavan yhdeksän syntiä anteeksi.
Jos käärmeen tiedettiin olevan lähellä ja se haluttiin saada pois päiviltä tai sitä yritettiin estää puremasta, ei saanut käyttää käärme-sanaa vaan jotakin muuta nimitystä. Näistä kiertoilmauksista yleisin on miltei koko maassa käytetty mato, joka saattaa olla samaa kantaa kuin mataa ja madella. Mato on monissa murteissa vakiintunut tavalliseksi käärmeen nimitykseksi. Useassa muussakin itämerensuomalaisessa kielessä sana tarkoittaa sekä käärmettä että matoa. Nykykielessä tunnetaan vielä madonluvut, mutta niillä ei tarkoiteta enää käärmeentorjuntaloitsuja vaan esimerkiksi ankaria nuhteluita tai määräyksiä.
Käärmettä on, lähinnä leikillään ja ”salaa käärmeeltä”, kutsuttu myös monilla kalaan viittaavilla nimityksillä: ahosilakka, kalliohauki, kangashauki, kangasmatikka, mäkimade, mäkimuikku tai vaarahauki. Mäntyharjulla käärmeelle kuuluu olleen kovin mieluista, jos sitä sanoi pitkäläiseksi. Paikoin on puhuttu myös huiluhännästä, luiruhännästä, loikareesta tai pötkylähukasta.
Liskoihin sen sijaan kuuluu joskus käärmeenä erheellisesti pidetty, vaskikäärmeeksikin kutsuttu vaskitsa. Nimensä eläin on saanut vasken- eli kuparinruskeasta värityksestään. Nahkiaista taas on Iin seudulla nimitetty jokikäärmeeksi. Vesikäärme on voinut olla joko ankerias tai kosteilla mailla elelevä ja taitavasti vedessä liikkuva rantakäärme.
Monia kasveja on kansankielessä nimitetty käärmeen mukaan. Esimerkiksi maariankämmekkä on laajalti itämurteissa käärmeenheinä, käärmeenkukka, käärmeenkieli tai käärmeenkieliheinä. Kämmekän lehdet ovat olleet katsojasta kuin käärmeenkieli tai käärmeennahka. Nykyisissä kasvioissa mainittu käärmeenkieli (ruotsiksi ormtunga) on puolestaan saniaisiin kuuluva pienehkö kasvi, jonka itiöpesäkkeistö on pitkäperäinen, kapean lieriömäinen ja suippokärkinen. Pohjanmaalla eri sananjalkakasveja on kutsuttu käärmeenkukiksi tai käärmeenheiniksi. Myrkyllinen sudenmarja on Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä tunnettu käärmeenmarjana.
Käärmeeseen liittyvät kielteiset mielikuvat ovat heijastuneet monin tavoin siis myös kieleen. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen mukaan käärme oli kavalin kaikista eläimistä. Sitä perua on puhua ihmisestä, joka on kavala kuin käärme. Niin ikään uskonnollisesta kielestä ovat lähtöisin kyykäärmeitten sikiöt. Murteissa taas voidaan pahansuopaa, kiukkuista tai karskia sanoa käärmekeiton syöneeksi. Käsitys käärmeen pahansisuisuudesta ja äkäisyydestä elää yleiskielessäkin edelleen, kun tuohtuneen tai suuttuneen sanotaan olevan käärmeissään.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Kieli-ikkunassa 8.7.1997.