”Sivistyssana. Yksi viidestä pääkirosanasta. Vuorineuvosluokkaa. Selittelemätön, valmis ja kypsä kuin sinihomejuusto. (…) kiistatta yksi luotettavimmista kirosanoista, käy tasaisesti vuodesta toiseen kuin mersu. Se kestää isältä pojalle: se on perinnöllinen kirosana. Se on kodittoman kotivakuutus, se on autottoman kulkuneuvo, se on köyhän raha.”
Näin runolliseksi äityy Jari Tammi Suuressa kirosanakirjassaan sanan jumalauta äärellä. Tammen mukaan muita pääkirosanojamme ovat helvetti, perkele, saatana ja vittu. Näistä erottuu vielä kolme omaksi ryhmäkseen eli ”selkäydinkirosanoiksi”: perkele, saatana ja vittu.
Kirosanakirjaa ei ole tarkoitettu ryppyotsaisille, mutta kyllä tämä ”nykyajan kansalliseepokseksi” kutsuttu kirja antaa myös hieman vakavamman ajattelemisen aihetta. Nyt jos koska ollaan perimmäisten kysymysten äärellä, ihmisenä olemisen ongelman keskiössä, tietämisen ja uskomisen juurilla, hyvän ja pahan syövereissä, syntymän ja kuoleman ytimessä.
Jumalauta, siis jumalaauta! Samanlaisiksi vetoomuksiksi tai avun etsimisiksi nämä muutkin ovat monta kertaa ymmärrettävissä. Kun kiroan kunnolla, perusteellisesti, vapautan sisältäni tunteen, jonka onkin paras päästä ulos. Kunnon kirous on ukkosenjyrähdys. Jokaisessa meissä asuu vieläkin pieni Ukko ylijumala.
Tammi puhuu perkeleen puhdistavasta retoriikasta. Totta lienee, että yksi nykyaikamme epäjumalista on kieli tai se, mihin viisaat viittaavat informaationa: kaikkien pitää olla kokoajan äänessä tai kuuntelemassa, kirjoittamassa tai lukemassa, suunnittelemassa tai työstämässä paperia, ulostamassa tai tulostamassa aanelosta.
Aikamme täyttyy hölynpölystä, suorastaan paskapuheesta, kuten muuan arvostettu moraalifilosofi ilmiötä kutsuu. Tärkeintä on puhua ja puputtaa, tekstailla ja tuputtaa. Aivan sama mitä kielit, kunhan kielit.
Tästä kaikesta seuraa, että keskuudessamme vallitsee ymmärrysvaje, jos asian haluaa ilmaista alivaltiosihteerityyliin. Jari Tammen sanoin: ”Ei ihme, että kukaan ei ymmärrä ketään.” Mutta, jatkaa Tammi: ”Mutta kirosanoista on vaikea erehtyä: täydellinen yhteisymmärrys laskeutuu laakista keskuuteen.”
Hetkinen, näinkö se onkin? Kiroilussa ollaan lähimpänä omaa sisintä, omaa tunnetta – mahdollisimman kaukana hölynpölystä, mahdollisimman kaukana ymmärtämisvajeesta?
Pääkirosanamme ovat edelleen ahkerassa käytössä, ja on vaikea kuvitella, että niitä uhkaisi jonkinlainen syrjäytymisvaara. Jonkinlaista väljähtymistä kyllä on nähtävissä: esimerkiksi v-sanan jaksamisesta on kannettu huolta. Se kun näyttää yleistyneen puhekielen välimerkiksi.
Mutta onneksi meidän ei tarvitse tyytyä selkäydin- eikä peruskirosanoihimme. Muutamia muitakin vaihtoehtoja on tarjolla. Suuressa kirosanakirjassa esitellään 5 000 kirosanaa – kuulit oikein: viisituhatta!
Esimerkiksi juma-alkuisia on pilvin pimein: jumalaude, jumalauste, jumalautas, jumalauti, jumalavi, jumalavit, jumalavita, jumaleeta, jumaleetana, jumaleissön, jumalessus, jumaleuhka, jumalevy – muutamia luetellakseni.
Uskonnollisista kirosanoista mainitaan muun muassa Eesaun karvat, Etojuutas, Kerubi, Mooses, Sakramentto ja Wittenberg. Pakanallisista taas esimerkiksi Iku-Turso, Kuippana, Näkki, Para, Staalo, Vetehinen ja Äkräs.
Periaatteessa mikä tahansa sana voi saada suotuisissa oloissa ylennyksen kirosanaksi. Kielentutkijana näkisin, että sellaisilla tieteellisillä tuotoksilla kuin diskurssi, konteksti, metafora, prosessi ja konstruktio olisi yleisempääkin käyttöä – noitumisessa.
Entäpä sellaiset konsulttikielen muotisanat kuin visio, missio, imago ja strategia – selvää manailuainesta? Tai kvartaali ja markkinavoimat?
Ensin jokin halutaan kirota alimpaan helvettiin, vaikkapa Perlos. Hetken kuluttua sama sana kelpaa jo yleiskirosanaksi: ”Voihan perloksen perlos!”
Pakina on esitetty Ylen Radio 1:n Jumalaisessa heinäkuussa 13.7. ja 14.7.2007.