Johdatus sodan kielioppiin

Putin kutsuu aloittamaansa hyökkäyssotaa – laajassa yhteisymmärryksessä Suomessa käyttöönotettu ilmaus – erityiseksi sotilaalliseksi operaatioksi (käytän tässä lähteenä Helsingin Sanomissa julkaistua suomeksi käännettyä tekstiä, suomentajina Marja-Leena Pengermä ja Anita Mitroshin). Syystä tai toisesta Putin ei puhu yksiselitteisemmin sodasta. Päinvastoin: puhe sodasta on Venäjällä nyt suorastaan rangaistuksen uhalla kiellettyä. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa on uutisoitu, että tiedotusvälineitä on kielletty käyttämästä sanoja sota, aggressio ja hyökkäys, kun ne raportoivat Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Toimittajia ja tiedotusvälineitä on jo vuosia suitsittu Venäjällä monin rajoituksin, osin estetty toimimastakin. Käytännössä rajoitukset tarkoittavat myös kaiken julkisesti käytettävän kielen kontrolloimista ja sanomisten sensurointia. Yksinkertaisimmillaan kyse on rajoituksista nimeämisissä eli siinä, millä nimillä asioita kutsutaan. Joitakin nimeämisiä vältellään, joitakin asioita uudelleennimetään. Tutut, kieliyhteisön merkityssopimuksiin perustuvat sanat vaihdetaan sellaisiin, jotka sopivat paremmin Putinin hallinnon tarkoitusperiin.

Sodan uudelleennimeäminen erityiseksi sotilaalliseksi operaatioksi luo mielikuvaa jostain muusta kuin laajamittaisesta hyökkäyssodasta tai siitä, että Venäjä olisi avoimessa sodassa suuren naapurimaansa kanssa. Erityisyyteen ja operaatioon viittaminen tuottavat loogisuuden, rajallisuuden ja täsmällisyyden merkityksiä: ikään kuin kyse olisi kirurgisesta toimenpiteestä, jossa poistetaan pahanlaatuinen kasvain äiti-Venäjän kupeelta, tai syvältä sielusta. Putin käyttääkin lääketieteellistä metaforistiikkaa viitatessaan maailman alueisiin, joihin länsi pystyttää omaa järjestystään ja joille jää lopputuloksena verisiä, parantumattomia haavoja, kansainvälisen terrorisminja ekstremismin märkiviä haavoja.

Samoja merkityksiä alleviivaa kieliopillisesti metaforinen puhe operaation toteuttamisesta: Putin jättää näin kertomatta, mitä toteuttaminen konkreettisesti tarkoittaa, ketkä ovat toteuttajat, mihin toteuttaminen käytännössä kohdistuu ja millä tavoilla. Tällaiseen etäännyttävään ja kapulaiseen kielenkäyttöön on perinteisesti viitattu substantiivitautina. Kieliopillisesti metaforinen eli substantiivitautinen kieli on tuttua monista sellaisista yhteyksistä, joissa pyritään hallitsemaan kielen avulla laajoja ja monimutkaisia asiakokonaisuuksia, ottamaan asioita ja ihmisiä haltuun sekä pönkittämään ja vakauttamaan omaa valta-asemaa.

Venäjän sotilas on rauhanturvaaja

Jo ennen erityisoperaatiopuhettaan Putin oli määrännyt venäläisjoukkoja Itä-Ukrainaan rauhanoperaatiotehtäviin. Toisen valtion alueelle lähetetty Venäjän sotilas on Putinin kielessä rauhanturvaaja.

Rauhanturvaamisen ja sotimisen merkitysten suhteesta on toki käyty aiemminkin keskusteluja. Kielentutkija Eero Voutilainen kirjoitti vuonna 2009 debatista, jossa Suomen oli väitetty olevan osapuoli Afganistanin sodassa. Paremmiksi ilmauksiksi tarjottiin Voutilaisen mukaan esimerkiksi rauhanturvatehtävää,kriisinhallintaoperaatiota ja aseellista selkkausta.

Myös Putinin alullepanemaa Venäjän hyökkäystä on Suomessa kutsuttu vaihtelevin sananvalinnoin. Yleisimpiä ovat ehkä kriisi, konflikti, tilanne ja operaatio. Kaikkiin niistä liittyy erilaisia sävyjä, painotuksia ja tulkintamahdollisuuksia. Eri tekstilajeissa käytetään hieman toisistaan poikkeavia ilmauksia. Eri tarkoitusperät johtavat erilaisiin valintoihin.

Kielenkäytössä on ollut hyvin kärkevääkin vastakkainasettelua. Sodasta on saatettu yhtäältä puhua Ukrainan kysymyksen ratkaisemisena tai Ukrainan pelastamisena ja ukrainalaisten suojelemisena, toisaalta raakalaismaisena ja rikollisena väkivallantekona sekä itsenäisen Ukrainan valtion suvereniteetin törkeänä loukkauksena. Siinä missä Putinin ja hänen hallintonsa puhuvat natsien ja narkomaanien poistamisesta Ukrainan johdosta sekä natsien harjoittamasta kansanmurhasta Ukrainassa, esimerkiksi suomalaisissa keskusteluissa viitataan Putiniin ja hänen hallintoonsa mielipuolisina fasisteina ja kansanmurhaajina.

Sota palaa juurilleen?

Olen kirjoittanut usein sotaan liittyvistä kieliasioista. Vuonna 2015 arvelin, että aikamme on sotaisa: ”Sota on jokapäiväinen uutisemme ja olotilamme.Puheitamme ja kirjoituksiamme luonnehtii sana sotasuma.” Arvioin, että sodan käyttötavat ovat monipuolistuneet, sen merkitykset ovat laventuneet jaosin lieventyneetkin. Sota on tavallistunut, luonnollistunut, normaalistunut.

Kiinnitin tuolloin huomioita myös sota-sanan käyttötapojen ja merkitysten suoranaiseen viihteellistymiseen. Sota on perusosanaja siten tarkemmin määriteltävänä monissa yhdyssanoissa: bensasota, hintasota, kahvisota, karkkisota, kokkisota, koulusota, latusota, laskiaispullasota, lehtisota, selfiesota, sote-sota, sukupuolisota, viinasota... Viittasin suoranaiseen sotasuloiluun.

Palautti sodan raadollisimman merkityksen

Ehkä ajatukseni oli, että sota on kokenut sanana suorastaan inflaation. Putinin määräämä hyökkäyssota Ukrainaan palautti sodan raadollisimman merkityksen sen hallitsevaksi merkitykseksi. Oletettavasti sodan käyttö muissa kuin sodankäyntiin ja sotatilaan viittaavissa merkityksissä vähenee.

En voi väittää, että sota olisi palannut alkuperäisiin merkityksiinsä. Sanan historialliset juuret nimittäin eivät ole selvät. Monenlaisia arveluja ja teorioita on esitetty. Jo Mikael Agricola tunsi sanan, ja sanaa käytetään myös lähisukukielissä. Sille on esitetty vastineita myös kaukaisista sukukielistä, joten sana voi olla hyvin vanha. Mordvasta ja marista esitetyt vastineet tarkoittavat manaamista, kiroamista. Samojedikielistä esitetty vastine liittyy lintujen soitimeen. Jos saamelaiskielistä esitetyt vastineet ovat oikeita, sota-sana voisi liittyä nimeen tšuudi, jolla on kutsuttu vainolaisia. On myös pohdittu, voisiko sota olla ikivanha laina arjalaiskielistä.

Engannin kielen sotaan viittaavan sanan war juuret ovat ilmeisesti ikivanhassa protogermaanisessa (ja sen taustalla olevassa protoindoeurooppalaisessa) epäjärjestystä ja sekaannusta tarkoittavassa sanassa. Germaaninen laina valikoitui ehkä siksikin, että haluttiin välttää latinan sotaan viittaavaa Bellum-lainaa, koska oli vaarana, että se sekoittuu kauneuteen viittaaviin sanoihin (latinan bello-).

Venäjän kielessä sota on vojná. On mahdollista, että suomen vaino-sana olisi vanha venäläinen laina ja samaa juurta.

Venäjän vojná on ehkä sukua suomen vainolle

Sanojen miettiminen keskellä järkyttävää sotatilannetta saattaa tuntua turhanpäiväiseltä näpertelyltä. Sitä se ei monestakaan syystä ole. Sanoilla ja kielellä selitämme maailmaa itsellemme ja toisillemme, sanoilla ja kielellä luomme ymmärrystä ja yhteyttä.

Sanojen havainnoinnin ja tallentamisen tärkeyteen kiinnittää huomiota sanakirjantoimittaja Minna Pyhälahti kirjoituksessaan ”Kun koronasanat vaihtuivat sotasanoihin” (2022). Näin Pyhälahti: ”Sanojen keruu tuntuu totta kai sana-ammattilaisen omastakin mielestä pikku puuhastelulta, kun lähes koko maailma on poissa raiteiltaan. Koen silti, että kieliasiantuntijoiden velvollisuutena on merkitä muistiin ajan sanoja käyttöyhteystietoineen. Sanoista muodostuu myöhemmin historiallisia aikansa kuvia, eräänlaisia sanakerrostumia ja -vuosirenkaita.”

Sanojen tunteminen, niiden historian ja reittien hahmottaminen, niiden erilaisten käyttöyhteyksien hoksaaminen avaavat näkymiä ajatteluun ja ajattelutapoihin. Kun ymmärrämme sanat, meidän on mahdollista ymmärtää ihmistäkin.

Ukrainan, Venäjän vai Putinin sota?

Yksi olennaisista ja vaikuttavimmista kielellisistä teoista on tietenkin itse sodan nimeäminen. Pitäisikö puhua Ukrainan sodasta, sodasta Ukrainassa, Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan vai Putinin sodasta? Vai jostain muusta? Venäjän vuonna 2014 aloittamaa hyökkäystä Krimillä on poliitikkojen keskusteluissa kutsuttu usein Krimin valtaukseksi. Keskustelua on toki käyty siitä, aloittiko Putin itse asiassa jo silloin sodan Ukrainassa. Itä-Ukrainassa on valinnut yhdenlainen sotatila kaikki nämä vuodet.

Erilaiset kielelliset valinnat tuottavat toisistaan poikkeavia ja varsinkin eri tavoin asioita arvottavia merkityksiä. Kuvaava ja usein käytetty esimerkki valintojen voimasta voidaan ottaa Suomen historiasta: Puhutaanko vuoden 1918 tapahtumista, vallankumouksesta, veljessodasta, torpparikapinasta, punakapinasta, sisällissodasta, luokkasodasta, kansalaissodasta vai vapaussodasta? Vai jostain muusta?

Putinin puheessa Venäjä ei suinkaan sodi. Sen sijaan Venäjä näyttäytyy pakon ja suuren uhan edessä toimivana määrätietoisena valtiona, joka on joutunut suorastaan uhrin asemaan. Putin puhuu yleistävästi lännestä, joka Yhdysvaltojen johdolla ja Nato-maiden myötävaikutuksella luo Ukrainaan ja muualle Venäjän lähialueille anti-Venäjää sekä pyrkii tuhoamaan Venäjän perinteiset arvot ja joka pakkosyöttää meille omia pseudoarvojaan.

Länsi on lähtökohtainen paha

Putinin merkityksellistämänä länsi on yksiselitteinen turvallisuusuhka ja lähtökohtainen paha, joka ei ole Venäjän uutterista yrityksistä huolimatta suostunut sopimaan Euroopan turvallisuuden takaamisen periaatteista ja Naton laajenemisen estämisestä. Putin vetoaa venäläisiin meinä ja kansana, jolla on yhteiset arvot ja omat historialliset alueensa. Näihin alueisiin Putin lukee ilmeisesti myös Ukrainan tai ainakin merkittäviä osia siitä. Hän puhuu Venäjästä Krimin ja Sevastopolin asukkaiden historiallisena kotimaana. Putinin puheilla on pitkät intertekstuaaliset juuret menneisyydessä ja sen eri vaiheissa.

Putinille kyse on siis oikeutetusta teosta, jonka ytimessä on ideologinen venäläisyys, jyrkkä perustavien merkitysten vastakkainasettelu. Hän esittää venäläisyyden kiistattomasti tietynlaiseksi isänmaallisuudeksi, joka yhdistää ihmisiä valtionrajojen ja kulttuurienkin yli. ”Viime kädessä, kuten historiassa on aina ollutkin, Venäjän kohtalo on monikansallisen kansamme luotettavissa käsissä.”

Putin yleistää ja kärjistää. Lännen ja Venäjän vastakkainasettelu on meidän ja muiden vastakkainasettelua. Tällä perustavien ideologisten merkitysten jatkuvalla toistamisella ja vastakkainasettelusta muistuttamisella Putin ja hänen hallintonsa ovat vuosikausia ikään kuin valmistaneet venäläisiä tulevaan. Vanhastaan tällaisesta systemaattisesta valtiollisesta tominnasta on käytetty metaforista termiä aivopesu.

Meidän ja muiden sekä hyvän ja pahan vastakkainasetteluun nojaaminen ovat kaikesta valtakielestä tuttua ideologisten perusmerkitysten luonnollistamista. Kielenkäytössä tämä näkyy pelkistävinä yleistyksinä ja niiden avulla luotavina yksiulotteisina viholliskuvina. Kun yksi osapuoli aloittaa mustavalkoisten vastakkainasettelumerkitysten luonnollistamisen, monesti käy niin, että vastareaktiona siihen muutkin alkavat yksinkertaistaa ja yleistää.

Suomessa onkin aiheellisesti kiinnitetty vakavaa huomiota siihen, miten täällä nyt puhutaan Venäjästä sekä venäläisistä ja venäjänkielisistä ihmisistä. Esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on ei-tieteellisten havaintojeni perusteella alettu käyttää merkittävästi aiempaa enemmän venäläisiin viittaavaa halventavaa r-sanaa. Vanha syrjivä maininta voissa paistamisesta on palannut voimallisesti täkäläiseen keskusteluun.

Alettu käyttää r-sanaa

Muutamat tutkijat ovat aiheellisesti kiinnittäneet huomiota suoranaiseen russofobiaan eli venäläisvastaisuuteen sekä sen mukaiseen yleistävään ja leimaavaan vihapuheeseen. Jo pelkkä venäjän kielen kuuleminen tai venäjänkielisten tekstien näkeminen tuntuu olevan liikaa joillekin suomalaisille.

Putinin aloittaman hyökkäyssodan takia osa suomalaista kokee olevansa oikeutettu leimaamaan kaiken Venäjään liittyvän kielteiseksi. Siinä missä Putin on luonut informaatiosodassaan lännestä vihollisen, osa meistä vastaa viholliskuvaan luomalla kaikesta venäläisestä pahuuden ilmentymiä.

Syttyikö sota, iskeytyikö ohjus?

Sotapuheelle on tyypillistä paitsi tarkoitushakuinen nimeäminen ja ideologisten vastakkainasettelujen luominen myös sellainen luonnollistunut kielenkäyttö, jossa ei aina erikseen mietitä kielellisiä valintoja. On esimerkiksi hyvin tavallista puhua esimerkiksi objektiivisuutta tavoittelevissa uutisteksteissä sodan syttymisestä ja loppumisesta.

Sota näyttäytyy tällaisessa puheessa suorastaan luonnonlainomaisena ja ihmisen toiminnasta riippumattomana tapahtumana. Mitä jos puhuisimmekin vaikkapa sodan sytyttämisestä, siitä, että joku ihminen omilla aktiivisilla toimillaan pani sodan alulle? Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa (1954) Antti Rokka toteaa, että ”Soat loppuu sotimalla.” Tämäkin lausahdus vaatisi päivittämistä. Sodat loppuvat lopettamalla, siis kun ihmiset lopettavat sotimisen.

Sotapuheelle tyypilliseen ihmistoimijoiden häivyttämiseen tai taustalle työntämiseen on kielenkäytössä monia keinoja, esimerkiksi passiivi (hyökkäys aloitettiin) ja nollapersoona (täältä näkee paremmin). Monet verbeistä viittaavat ikään kuin lähtökohtaisesti itsestään tapahtumiseen, esimerkiksi sellaiset kuin alkaa, ilmestyä, käydä, syntyä, toteutua ja tapahtua. Käsittelen tätä ilmiötä melko laajasti muun muassa väitöskirjassani Ideologinen merkitys kriittisen tekstintutkimuksen teoriassa ja käytännössä  (1999), jossa tutkin politiikkaa käsitteleviä pääkirjoituksia.

Putinin suomennetussa puheessa on monta kertaa käytössä syntyä-verbi (syntyy houkutus, vaikutelma, syntyvät realiteetit) ja alkaa-verbi (esim. tilanne alkoi kehittyä). Myös tapahtua-verbi ja siitä johdettu tapahtuma-substantiivi ovat käytössä: Tämänhetkiset tapahtumat eivät liity haluun kaventaa Ukrainan ja sen kansan etuja, sanoo Putin viitatessaan hyökkäykseen.

Ihmistoimijoita on omiaan häivyttämään myös sellainen kielenkäyttö, jossa sota esitetään sotilaskielen tavoin erilaisina operaatioina, strategioina, liikkeinä, muutoksina, prosesseina ja tapahtumina, ikään kuin kaikkea sotaan liittyvää tarkasteltaisiin pelilaudalla menossa olevana pelinä. Tähän kielenkäytön tapaan liittyy monesti tarkkoja nimi- ja numerotietoja esimerkiksi aseistuksesta ja muita numerotietoja (aseiden, joukkojen, uhrien määristä). Tällainen kielenkäyttö vaikuttaa kaikessa tietopuolisuudessaan kylmältä ja suorastaan epäinhimilliseltä. Vastaavanlaista kielenkäyttöä onkin historian saatossa kuultu muun muassa diktaattorien suusta.

Ihmisiä häivyttää hieman paradoksaalisesti myös kansainväliseen oikeuteen ja sotien sääntöihin viittaava juridistyyppinen kieli tai ulkopolitiikan ja diplomatian tapa merkityksellistää asioita abstraktisti. Jopa ymmärrettävä ja tärkeä puhe humanitäärisestä käytävästä saattaa työntää sodan yksittäisiä uhreja sivuun kielenkäytön keskiöstä.

Missä on sotatekstin ihminen?

Kielentutkija Pirjo Karvonen (nyk. Hiidenmaa) kysyi vuonna 1996 klassikkotekstissään ”Missä on taloustekstin ihminen?” Itse olen jatkanut tätä kyselyä muun muassa pääkirjoituksia, virkatekstejä ja politiikan kieltä analysoidessani. Kysymys on osuva ja erittäin ajankohtainen myös sotapuhetta puitaessa. Missä siis on sotatekstin ihminen?

Vuonna 2001 kirjoitin lehtikolumnin, jossa käsittelen tapahtumia Afganistanissa. Syyskuussa 2001 terroristit iskivät New Yorkin kaksoistorneihin ja muihin kohteisiin Yhdysvalloissa. Yhdysvallat aloitti sodan, jota kutsuttiin terrorisminvastaiseksi sodaksi. Ihmettelin silloin, mihin tuon sodan uutisista katosi ihminen. Tässä osa kirjoituksestani, joka on taas valitettavan ajankohtainen:

”Niin tai toisin, toimittajat näyttävät Suomessakin olevan melko yksimielisiä siitä, että kyseessä on vastaisku, operaatio ja tehtävä, jossa tuhotaan tarkkaan valittuja kohteita. Kohteina mainitaan Taliban-liikkeen ilmatorjunta- ja hävittäjäkalusto ja tukikohdat sekä al-Qaida-järjestön koulutusleirit. Näihin kohteisiin ohjukset uutisoinnin perusteella iskeytyvät kuin itsestään. Kyse on siis ennen kaikkea iskuista, kohteista, kalustosta ja tukikohdista. Ei esimerkiksi pelkäävistä, vihaisista tai kostoa vannovista ihmisistä. Ei kivusta, kauhusta eikä kuolemisesta.

Uutisissa annetaan aamu aamun jälkeen yksityiskohtaisia tietoja siitä, mitä öisin tapahtuu. Saamme muun muassa lukea, mitkä ovat Tomahawk-ohjusten painot, pituudet ja räjähdemäärät. Opimme, kuinka paljon ja millaisia pinta-aluksia, lentotukialuksia, rynnäkkökoneita ja pommikoneita käytössä on. Tietoja vahvistetaan tarkoin mutta tyylitellyin karttakuvin ja kuvioin.

Kaikki tämä tyydyttää tiedonnälkää, mutta yhä lukija jää yksin kysymyksineen: Eikö kohteissa ole ihmisiä? Keitä varten koulutusleirit ja tukikohdat ovat? Entä USA ja Britannia, niiden ihmiset? Kuka ohjukset lähetti matkaan? Keneen ne osuivat? Mitkä puuhat ihmisiltä jäivät kesken? Kuka kuolleita kaipaa? Kuoleeko taas viattomia?

Sota- ja terrorismiuutisissa näyttää olevan erityisen vaikea kyseenalaistaa suurimpia itsestäänselvyyksiä. Ei ole sopivaa ihmetellä, miksi tapahtumia tarkastellaan lähinnä toisen puolen näkökulmasta. Ei kuulu asiaan pohtia, voiko vastaisku jatkua yöstä toiseen ja onko silloin enää kyse vastaiskusta.

Ei tule kuuloonkaan kysyä, onko sotilas tai terroristi ihminen. Ei pidä miettiä, onko hänellä kaipaamaan jääviä omaisia, ystäviä ja tuttavia.”

Nyt on naamiot riisuttu

Vuosikymmenten takaisessa Afganistan-uutisoinnissa ihmisistä olivat useimmin esillä Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ja al-Qaida-järjestön johtaja Osama bin Laden. Sodan tarinaa kerrottiin kahden johtohahmon kautta, he olivat sodan kasvot. Nyt tarinaa kerrotaan Venäjän presidentin Vladimir Putinin ja Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin kautta. Toisin kuin vuosituhannen alussa, nyt some-aikana sodasta paljastuvat lähes reaaliaikaisesti monet muutkin ihmiskasvot: sotilaiden, uhrien, mieltään osoittavien ihmisten ympäri maailmaa.

Tekstiä, kuvaa, ääntä... sotaa pystyy seuraamaan monista kanavista ”online”. Kaikki informaatio on tietenkin jonkun suodattamaa ja valikoimaa. Monesti saatavilla oleva materiaali on eri tavoin väkivaltaista ja ahdistavaa. Monenlaisia tarinoita rakennetaan hyökkääjistä, uhreista ja sivustaseuraajista. Pahimmillaan raa’at tapahtumat viihteellistyvät: niitä esitetään ikään kuin elokuvamaisena tai sarjakuvamaisena hyvän ja pahan ikuisena taisteluna. Raastavaa sotateemaa saatetaan lähestyä myös ironisesti tai muuten humoristisesti. Kirjailija Leo Tolstoin romaanin Sota ja rauha nimi on muutettu Putinin kielenkäyttöä irvaillen Erityisoperaatioksi ja rauhaksi. Putinista itsestään on käytetty muun muassa nimitystä Putler.

Moninaisissa viihteellissävytteisissä merkitysprosesseissa, joihin on marvelisaationakin viitattu, saattaa hämärtyä, että kyse ei ole fiktiosta. Kyse on totisimmasta todesta, oikeista elävistä ihmisistä, ei sotaa näyttelevistä hahmoista.

Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistö on Ukraina-keskusteluissa viitannut ihmiskasvoihin. Kun häneltä kysyttiin mielipidettä Putinista, hän vastasi kuvakielisesti: ”Nyt on naamiot riisuttu ja vain sodan kylmät kasvot näkyvät.”

Sota, valheen jatke?

Sotakieltä käsiteltäessä puhutaan tyypillisesti propagandasta, informaatiosodasta ja valheista. Usein nähdään ja kuullaan – ymmärrettävästi – vanha lausahdus: ”Sodan ensimmäinen uhri on totuus.” Aforistisella lauseella on tiettävästi pitkä historia. Ainakin kreikkalaisrunoilija Aiskhyloksen (k. 456 eaa.) tiedetään sanoneen jotain tämäntyyppistä.

Itse olen arvioinut, että totuus työnnetään sivuun näissä historiallisissa prosesseissa yleensä jo paljon ennen varsinaisen sodan aloittamista. Tämä pätee myös Putinin aloittamaan sotaan Ukrainassa. Venäjältä on raportoitu vuosien saatossa lisääntyvästä propagandasta ja suoranaisesta kansalaisille valehtelemisesta. Putinin trollien on osoitettu toimivan myös Venäjän ulkopuolella. Samaan aikaan on käyty ehkä enenevässäkin määrin keskustelua myös siitä, kuka oikein valehtelee milloinkin sekä mikä on totta, mikä valhetta.

Totuuden ja valheen suhde on ehkä hieman yllättäenkin yksi keskeisistä teemoista myös Putinin erityisoperaatiopuheessa. Putin syyttää Nato-maita ja Eurooppaa kyynisestä petoksesta ja valehtelusta. Hän syyttää Yhdysvaltoja taannoisista Irakin-tapahtumista, kun Yhdysvallat tunkeutui Irakiin perustellen tekoaan tiedolla joukkotuhoaseista. Putinin mukaan silloin valehdeltiin korkeimmalla valtiollisella tasolla ja YK:n korkealta tribuunilta.

Erityisesti Putinia hiertävät lännen Venäjälle antamat lupaukset olla laajentamatta Natoa itään. Putinin mukaan Venäjää petettiin ja kansankielellä ilmaistuna yksinkertaisesti vedettiin nenästä. Putinin mukaan tällainen huijarimainen käytös on ristiriidassa yleisesti tunnustettujen moraalin ja etiikan normien kanssa. Näin Putin kysyy ja vastaa itse: Missä tässä sitten on oikeus ja totuus? Pelkkää jatkuvaa valhetta ja teeskentelyä. Putin suorastaan nimeää Yhdysvallat valheen valtakunnaksi.

Pelkkää jatkuvaa valhetta ja teeskentelyä

Putinin käyttää puheessaan politiikasta tuttua propagandistisen kielenkäytön strategiaa, jossa puolustaudutaan hyökkäämällä. Putinin tiedetään yleisesti valehtelevan, hän itsekin tietää valehtelevansa. Valheelle rakennettu valta vaatii tuekseen lisää valheita.

Totuus on monesti kielenkäytön kannalta mutkikas ja tulkinnanvarainenkin asia. Kirjoitan totuuden ongelmasta näin toimittaja Tapio Pajusen kanssa kirjassa Kansalaistaito: Miten politiikkaa voi ymmärtää, jos sitä voi ymmärtää? (2016): ”Totuudet ovat monissa asioissa subjektiivisia, suhteellisia ja kiistanalaisia. Kyse on painotuksista ja näkökulmista: kenen tai minkä asialla kulloinkin ollaan ja mitä tarinaa kerrotaan. Totuus on tarinaa, kielellisesti rakennettua. Totuus on valintaa ja painottamista sekä niiden mukaista kielenkäyttöä. Totuus ja varsinkin puhe totuudesta on täynnä valheita.”

Erityisesti tuo viimeinen virke tuntuu tässä tilanteessa osuvan maaliinsa. Putinin puhe totuudesta on täynnä valheita. Tai kuten asian ilmaisee tutkija Martti J. Kari: Venäjällä puhutaan taktisesta totuudesta, joka on käytännössä valetta, mutta palvelee esimerkiksi valtiojohdon intressiä.

Z, sodan merkki meissä?

Sodan merkitysten ymmärtäminen on mahdoton tehtävä. Sanat saattavat näyttäytyä verhona, jonka taakse on vaikea nähdä. Olen tässä nopeasti syntyneessä – synnyttämässäni – tekstissä yrittänyt avata verhoa edes vähän.

Suomalaisena minun on vaikea ellei mahdoton astua ukrainalaisen tai venäläisenkään saappaisiin, heidän merkityspotentiaaleihinsa. Konkreettinen esimerkki tästä on hieman epätoivoinenkin yritykseni selvittää, mitä oikeastaan symboloi venäläisten joukkojen ja laajemminkin Putinin sotatoimia kannattavien käyttämä Z-merkki. Sota ja sen merkitykset ovat päässäni ikään kuin kiteytyneet yhteen z-kirjaimelta näyttävään merkkiin. Olisiko se jonkinlainen avain ymmärryksen lukkoon?

Z-merkkiä on nähty muun muassa sotilasajoneuvojen kyljissä ja Venäjällä rakennusten seinissä sekä ihmisten vaatetuksessa. On arveltu, että sillä saatetaan viitata ilmaukseen za pobedu 'voiton puolesta' tai sanaan zapad 'länsi'. Venäjä on järjestänyt joka neljäs vuosi pääsotaharjoituksensa länsialueillaan, ja Z-merkki on tuttu niistä.

Merkkiä on käytetty myös propagandatarkoituksessa. Z-merkin on arvioitu olevan venäläisen äärioikeiston tunnus ja on spekuloitu myös sillä, tarkoittaako merkin yleistyvä käyttö Venäjän vajoamista jonkinlaiseen fasistiseen tilaan. Kulmikas Z tuo monien mieleen natsien merkkikielen. Toisaalta sen on kerrottu viittaavan jollain tavalla myös suureen isänmaalliseen sotaan eli Neuvostoliiton sotaan natsi-Saksaa vastaan.

Ylhäältä rakennettua aktivismia

Venäjän poliittisen retoriikan asiantuntija Jussi Lassila arvioi Twitterissä, että Z-kampanja on ylhäältä rakennettua aktivismia, joka syntyy ja loppuu säätelijöiden tahdosta. ”Monta kertaa Putinin valtakaudella nähty ilmiö. Ja yhtä keinotekoinen joka kerta.”

Yksi kiinnostava yksityiskohta Z-kampanjassa on se, että se on toteutettu latinalaisella merkillä, juuri ”lännen” käyttämällä. Miksi venäläiset eivät käytä tässä yhteydessä kyrillisiä kirjaimia (joissa latinalaista z-merkkiä vastaa merkki з)? Viittaako tämä siihen, että kampanja on suunnattu jonkinlaisena uhitteluna ja varoituksena myös muille kuin kyrillisiä kirjaimia käyttäville, esimerkiksi juuri ”lännelle”?

Kielten ja kirjoitusjärjestelmin erot ovat omiaan luomaan eroja myös ihmisten ja ihmisryhmien, miksei niin sanottujen kansakuntienkin välille. Sodassa hämärretään eli sotapropagandistit hämärtävät tietoisesti sitä, että ihmiset ovat ihmisiä kaikkialla – romutetaan siis ihmisten välinen luontainen yhteys ja yhteisyys. Sodassa luodaan ja vahvistetaan olettamuksia erilaisista ihmisryhmistä, sivilisaatioista ja kansoista sekä niiden välisistä eroista, erilaisista arvoista, kulttuureista ja katsantokannoista. Samuutta rikotaan eriydeksi.

Sotien aikana on ilmeisen tavallista hyödyntää ajatusta ihmisestä luontaisesti sotaisena eläinlajina. Sota ja siihen liittyvä väkivalta olisivat siis ihmiselle ominainen tapa kommunikoida ja toimia toisen ihmisen kanssa. Tutkija Tuomas Vesterinen valottaa tästä käytyä keskustelua tekstissään ”Sota sodan alkuperästä” (2017).

Vesterinen kertoo sitkeästi eläneestä ajatuksesta, jonka mukaan ennen järjestäytynyttä yhteiskuntaa on vallinnut käytännössä kaikkien sota kaikkia vastaan. Näkemystä on perusteltu evoluutiopsykologialla. Sotaisuus siis johtuisi aggressiivisuudesta, joka on luonnonvalinnan kautta kirjattu geeneihimme. Myöhempi tutkimus on nostanut esiin toisenlaisia näkemyksiä. Sodankäynti ei ilmeisesti ole ollut yleistä ainakaan modernien metsästäjä-keräilijöiden parissa, ja sodat saattoivat kehittyä vasta maanviljelyn myötä, kun ihmiset alkoivat puolustaa raivaamiaan maa-alueita.

Vesterinen muistuttaa amerikkalaisen antropologin Marshall Sahlinsin väitteestä, jonka mukaan ajatus ihmisen luontaisesta sotaisuudesta on ”länsimaita piinaava kulttuurinen harha”. Sen avulla on perusteltu muun muassa asevarustelua.

Länsimaita piinaava kulttuurinen harha

Pohdinta ihmisen geneettisestä tai kulttuurisesta sotaisuudesta palauttaa ajatuksen sodan ymmärtämisen vaikeuteen, peruskysymykseen. Kulttuurintutkija Mikko Lehtonen julkaisi pian kaksoistornien sortumisen jälkeen kirjan Syyskuun yhdennentoista merkitys (2001). Teos on hätkähdyttävän syvällinen ja herkkä analyysi ihmisen suhteesta sotaan ja itseensä, ihmislajiin. Sen toiseksi viimeinen kappale sopii hyvin muistutukseksi ihmisen olemuksesta nyt vuonna 2022, kun ymmärrettävistä (!) syistä ja osin tahtomattammekin luonnollistamme mustavalkoista ajatusta meistä ja muista, hyvästä ja pahasta:

”Kun sanon minä, lausun samalla hiljaa mielessäni myös sanan sinä, koska minua ei ole olemassa, ellei ole sinua, jolle olen olemassa ja johon nähden itseäni määrittelen. Niinpä myöskään länttä ei ole ilman ei-länttä. Me tarvitsemme toinen toisiamme nähdäksemme oman riittämättömyytemme ja vaillinaisuutemme. Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen.”