Moni yritys ja jopa asuinalue haluaa itselleen ”hyvän nimen”. Nimen tulee olla houkutteleva ja myyvä ja sopia yrityksen tai alueen imagoon ja myös luoda sitä. Tunnetuimpia esimerkkejä lienee Helsingin Aurinkolahti; alueen vanha paikannimi Mustalahti ei sopinut uuden ja trendikkään merenranta-alueen nimeksi.
Myös hyviä kadunnimiä etsitään toisinaan. Kadunnimet kiinnostavat, sillä ne ovat nykysuomalaisen keskeistä nimistöä. Niitä tarvitaan käyttö- ja osoiteniminä. Lisäksi ne ovat näkyviä merkkejä maisemassa ja niissä tuodaan esiin alueen identiteettiä.
Kolmisen vuotta sitten Helsingissä heräsi valtakunnallisestikin näkyvä keskustelu pääkaupungin kadunnimistä. Tuolloin historian merkkihenkilöt olivat pääsemässä monien nimien aiheiksi: esimerkiksi Katarina Stenbockin katu, Margareta Leijonhufvudin puistikko ja Karl Collanin puisto. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan tällaiset historiaakin opettavat nimet sopivat Helsinkiin erinomaisesti. Myös vastakkaisia näkemyksiä kuultiin. Huomautettiin, että hyvä osoitenimi on ennen kaikkea selkeä, helppo ja muistettava; näitä kriteerejä tällaiset nimet eivät täytä.
Kaupunkilaisetkin osallistuivat vilkkaasti keskusteluun. Hyvälle nimelle asetettiin runsaasti toiveita. Huomautettiin myös, että hyvässä nimistössä on rinnan erilaisia ja eri lähtökohdista annettuja nimiä. Toiset kaipasivat hyvältä nimeltä vain selkeyttä, toiset toivoivat nimen kunniakkaasti kertovan esimerkiksi alueen maisemasta ja historiasta. Sopivan lyhyinä ja käytännöllisinä niminä tuotiin esiin esimerkiksi Kuoppatie ja Ruutikuja. Lauttasaaren Koivusaarentie ja Laukkaniementie puolestaan mainittiin esimerkkeinä hyvistä, alueen vanhaan nimistöön pohjautuvista nimistä.
Myös henkilöiden mukaan sopii kaupunkilaisten mielestä katuja nimetä. Nykyisissä kadunnimissä esiintyviin tai silloisessa keskustelussa mainittuihin henkilöihin eivät kuitenkaan kaikki olleet tyytyväisiä. Näitä pidettiin ehkä liian ylhäisinä ja etäisinä tavalliselle kansalle. Kadunnimien henkilöiksi saatettiin kaivata paikallisia sankareita, ei vain hallinnollisia tai valtakunnallisia merkkihenkilöitä. Ylipäänsä kadunnimien aiheita toivottiin etsittävän myös nykyihmisten arjesta ja siitä, mitä on konkreettisesti ympärillämme. Näin kadunnimistössä näkyisivät esimerkiksi tietokoneet, ruoka, lähihistoria ja jopa työttömyys.
Kadunnimet ovat virallista ja siis tarkoituksenmukaisesti ”tehtyä” nimistöä. Perinnäinen paikannimistömme taas on valtaosin syntynyt spontaanisti kansan parissa. Nimi on annettu yksilöimään jokin paikka ja erottamaan se muista paikoista; lisäksi nimi on jollakin tavoin kuvannut kohdettaan. Meitä nykypolvia perinnäiset paikannimet saattavat suorasukaisuudellaan ja ”rumuudellaan” joskus hätkäyttääkin. Jos oma kesämökki sijaitsee Paskalammen rannalla, ei tätä ehkä kaikille ilkeä sanoa. Paskalampi on kuitenkin Suomen toiseksi yleisin lammennimi heti Mustalammen jälkeen. Nimi on voitu antaa vähäiselle ja kenties sameavetiselle lammelle.
Rumempiakin nimiä saattaa tavata. Tällaisia ovat monen mielestä sukupuolielimen nimityksen sisältävät nimet, joita niitäkin on maassamme annettu sadoille eri paikoille. Soikeaa lampea on voitu kutsua Vittulammeksi, pitkulaista kalliota Kyrpäkallioksi. Tällaisia nimiä eivät aiemmatkaan sukupolvet kaikkialla ole ääneen huudelleet. Nimiin on voitu suhtautua niin häveliäästi, ettei niitä ole paljastettu aina kaikille oman kylän asukkaillekaan, saati vieraille. Kekseliäs kansa onkin luonut lukuisia tapoja siistiä ja korvata näitä nimiä. Mulkkulammen sijaan on alettu käyttää nimiä Nimetönlampi tai Sammakkolampi, ja Pillusuo on saanut kiertonimet Kaunissuo tai Koreasuo. Hyviä ja kauniita nimiä ovat siis varhemmat nimenkäyttäjäpolvetkin saattaneet tavoitella; joskus tosin vain rumia nimiä peitelläkseen.
Kolumni on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 3/2005.