Hyvä kutsu houkuttelee paitsi sisällöllään, myös kielellään ja ulkoasullaan. Kielen on oltava havainnollista ja yksitulkintaista.
Kutsun sävy noudattelee luonteeltaan tilaisuuden sävyä: se voi olla juhlallinen, muodollinen, humoristinen, vauhdikas, persoonattoman asiallinen. Vapaamuotoisessa kutsussa mielikuvitus saa lentää villistikin. Kutsujan on mahdollista leikitellä sanoilla, väreillä, kuvilla ja muodoilla. Esimerkkinä voisi mainita hääkutsun, joka lähetettiin rullalla pullon sisällä, ja kutsun reunat oli poltettu vanhan näköisiksi.
Kutsun tyylistä on vaikea sanoa mitään kaikenkattavaa: tyylin määrää kirjoittajan ja saajan suhde toisiinsa sekä asian luonne. Tyylin syntyyn vaikuttaa muun muassa se, miten puhutaan lukijasta ja miten kirjoittajasta. Onko lukija sinä vai Te? Viitataanko kirjoittajan organisaatioon kolmannella persoonalla (yritys kutsuu), me-muodolla vai minä-muodolla? Jos kutsu esitetään me-muodossa, näkyy kutsuja allekirjoituksesta. Allekirjoittajana voi olla organisaation puolesta henkilö tai sitten pelkkä organisaatio.
Teititteleminen on järkevä valinta silloin, kun haluaa olla varma kunnioittavasta suhtautumisesta kutsun saajaan. Toisaalta taas sinuttelu luo läheisempää sävyä. Jos kutsutaan muodolliseen tilaisuuteen, kutsun saajaa yleensä teititellään. Puhuttelusana kirjoitetaan usein isolla Te, Sinä. Lisäksi käytetään fraaseja, kuten on kunnia kutsua tai on ilo kutsua.
Selkeä asettelu sekä taustavärit ja kuvat elävöittävät kutsua. Kuvat eivät kuitenkaan saa kilpailla huomiosta tekstin kanssa, eivätkä ne voi olla itsetarkoitus.
Kun kutsu on valmis, on hyvä pyytää siitä palautetta vaikkapa työtoverilta: Onko kaikki tarpeellinen varmasti mukana? Sopivatko tyyli ja sävy tilanteeseen? Onko kieli lukijalle ymmärrettävää? Onko ulkoasu siisti ja houkutteleva?
Kirjoitus on julkaistu Kuukauden kielijuttu -palstalla helmikuussa 2009.